Pornopolka

Ei sitä helpolla uskoisi, kuinka paljon pieni eläin voi bilettää vältellessään mm. saksan yo-kirjoituksia. Perjantaina Hukan ja Kikan yhteissynttäreiden jälkeen menimme tyttöporukalla Premiin (note to self: never again). Lauantaina oli Maliken ja Jarnon tuparit, joissa yritimme epätoivoisesti pelata Tohtori Terapia-peliä sekä onnistuimme tanssimaan anime-biisien tahtiin tanssimatoilla. Ruoka näytti järjettömän hyvältä, useat ihmiset todistivat lähes maagista itsekuriani, kun kieltäydyin salaatista, muffinsseista, suklaakekseistä, suklaasta, karkista… kahvia sentään join (olen juonut koko ajan) ja tein munakasta. Oli påp. Tämän jälkeen suuntasin inhottavalla teekkareita täynnä olleella bussilla keskustaan, Katalle juomaan punaviiniä, Kantikseen juomaan valkoviiniä ja Vanhalle tanssimaan. Könysin kotiin puoli viiden yöbussilla ja huumorintajuni loppui kännisten metallistien lauottua puoli tuntia samaa Monty Python-läppää.

Sunnuntaina heräsin onnellisesta koomaunestani puhelimen vaativaan Bubble Bobble-pirinään. Hämmästyttävän pirteä Tyko ilmaisi, että minun ja Jennin pitäisi raahautua pulkkamäkeen Paloheinään. No tytöthän raahautuivat. Itselläni oli aamukahvista huolimatta nakit ihan silmillä. Ensiksi hiton hovarit olivat myöhässä, mutta toisekseen meillä oli ihan järjettömän hauskaa. Lumi pöllysi silmissä ja lapasissa ja pulkassa kun vipellettiin. Taivas oli kontrastiksi valkoiselle lumelle ihan kirkkaansininen ja aurinko paistoi. Oli ihan onnellinen kevätolo.

Toni löysi keskeltä mäkeä mysteerikännykän. Kunniallisina kansalaisina pidimme tietenkin väenkokouksen pulkkamäen alalaidassa, silti urhoollisina vaikka pienet hurjapäät yrittivätkin ajaa stigoillaan ylitsemme. Hetken puhelinmuistiota selattuamme päätimme soittaa äidille. Mysteeri vain mutkistui mutkistumistaan. Vastannut nainen kertoi, että hänen poikansa on armeijassa ja tyttärensä puhelin ei ole kadoksissa. Olimme jonkin verran ihmeissämme. Tämä kuitenkin unohtui, kun pojat löysivät tiensä jyrkimpään mäkeen. Mäessä oli ainakin kolme hyppyriä, ja yritimme kilvan saada yllytettyä toisemme laskemaan hyppyristä. Keltis ja Heli menivät ainakin halpaan, toisaalta molemmat tulivat ylös typerä virne naamalla väittäen, että oli ollut tosi siistiä. Sitten odotimme parkkipaikalla Eevaa varmaan sata miljoonaa vuotta ja olimme ihan kylmissämme. Menimme syömään ja juomaan lämmintä, ja lopulta tietenkin päädyimme meille katselemaan leffaa. Yritin protestoida videovuokraamossa, että “ei katsota natsileffaa, mä pelkään natseja”, mutta vikurointini leimattiin höpöhöpöksi ja vuokraamosta lähti mukaan The Bunker. Kotona pimeässä olinkin ihan vauhko, piti hakea pehmohirvi turvaksi. Keltis yskäisi ja minä hyppäsin kattoon. Leffa onneksi pilasi itsensä trässäyksellä ihan loppumetreillä, eikä tarvinnut itkeä. Yöllä näin kuitenkin mitä kummallisimpia natsipainajaisia.

Sanoinkin Jennille, kun katsoimme pro wrestlingiä (…), että suhtautumiseni toiseen maailmansotaan ja yleensä natseihin on tosi kaksijakoinen. Toisaalta olen ihan ylikiinnostunut aiheesta, istun nenä kiinni kirjassa lukemassa lisää ja lisää, mutta samalla saan ahdistuskohtauksen kun vain ajattelen taannoista Auschwitz-kiertokäyntiä ja menetän uneni natsileffoista. Ehkä kyseessä on kuitenkin ihan inhimillinen reaktio.

Keltis muuten tarjosi aivan uusia näkökulmia Rammsteinin Seemann-biisin sanoituksen tulkintaan. Poika sanoi kuunnelleensa sitä ja tajunneensa, että biisin kertojaminä ei suinkaan laula millekään böönalle, vaan on käynyt jossain satamassa kuksauttamassa jotain böönaa, jonka synnyttämää lasta ei koskaan voi tavata ja tavallaan laulaa sille. Hämmästys.