Maailmanpuu kasvaa
Eilisillan krapulaflunssayskäkuumepms-hajoiluni kruunasi elokuvakokemus Mean Girls. Höttöviihdettä suoraan Amerikasta toki, mutta silti elokuvan aihe ei ollut kovin kaukana todellisuudesta. Oma subjektiivinen kokemukseni kertoo, että nuoret tytöt tekevät sosiaalidraamaa nimenomaan mustamaalamalla toisiaan selän takana ja valehtelemalla ristiin omaa etua tavoitellakseen. Ja sitten tietenkin vetävät toisilleen ihan pikkuasioista herneet nenään. Yllättäen en viihdy kovin hyvin tyttöjen kanssa (;
- Mä en enää koskaan juo viinaa, musta tulee absolutisti
- Eli sä juot pelkkää Absolutia?
- Etkö sä luota muhun?
Vielä viikko sitten aivoissani oli jonkinlainen kartta siitä, mikä minua kiinnostaa ja mihin elämässäni olen tähtäämässä. Nyt taivas aukeaa aivan tyhjänä pään päällä. Toisaalta on ihan mukavaa kun nurkissa ei niinsanotusti ole pölyä, mutta toisaalta hiljaisuuden keskellä on aika orpo olo. Maailma on auki, mutta minä en ole sille välttämättä vielä ollenkaan valmis. Kai täytyy opintojen suhteen tyytyä siihen, että käy kolkuttelemassa kaikilla ovilla ja menee sisään parhaasta aukeavasta. Tai jättää paremman puutteessa edes kohteliaasti lusikan ja muovipussin.
Olen miljöönarkkari. Kun katson parvekkeelta, en näe pelkkää katua täynnä ihmisiä vaan verhojen taakse kätkettyjä kohtaloita ja talojen takana minulle aukeavia piilotettuja sisäpihoja. Joskus on hienoa hengittää Pasilan betoniseiniä auringonlaskussa ja imeä itseensä ratakiskoja ja ruostuneita metalliesineitä. Parhaat livepelikokemukseni liittyvät hyvin suunniteltuihin tapahtumapaikkoihin, joten paras tapa tiputtaa minut hahmosta takaisin maan tasalle on jättää jugurttipurkkeja pöydän alle. Jos ja kun ikinä pääsen tekemään omaa projektia, lupaan tehdä tunnelmallisen miljöön eteen kaiken ja enemmän.
Olen valtavan ylpeä Meristä, joka uskalsi hetkeksi jättää Suomen ja Helsingin yliopiston muuttaakseen Lontooseen tekemään opintoja -ja varmaan myös avartamaan maailmankuvaansa. Kuten myös Karoliinasta, joka tekee samaa Tukholmassa. Ehkä lohduttavinta oli huomata, ettei kummassakaan tapauksessa oma kiintymykseni tai ystävyyteni muuttunut tippaakaan, tai jos muuttui niin parempaan suuntaan. Tavallaan se rohkaisee minua ajattelemaan, etteivät keinotekoiset rajat tai pitkät lentomatkat ole este. Tai että lähtemisen ei aina tarvitse olla vanhan jättämistä ja uudelleen puhtaalta pöydältä aloittamista. Ja että kuluva aika usein tekee asioille hyvää, eikä huomista tarvitse välttämättä murehtia niin kauan kuin on tämä hetki.
Kahvintäytteiset minäpäivät tekevät hyvää. Minäpäivä on omistettu itsensä kehittämiselle, kivojen asioiden tekemiselle ja kiireettömyydelle. Lisää minäpäiviä minulle.
Lontoossa odottavat savuiset pubit ja keikat, punaiset bussit ja häkellyttävän läkähdyttävän eksyttävä metroverkosto. Kun vain jaksaisi vielä pienen hetken aivottomasti puurtaa ja kuluttaa luokkahuonekalusteita. Matkustamisessa on se ilo, että koskaan ei tule samanlaisena takaisin. Vieraista paikoista, tuntemattomista kaduista ja eri kieltä puhuvista ihmismassoista jää aina jonkinlainen jälki kovimpaankin kuoreen. Eniten sääli on, että alkaakseen oikeasti ymmärtää edes vähän toisen maan tapoja pitäisi sinne jäädä joksikin aikaa elämään.
Jos minulle olisi kerrottu puoli vuotta sitten kaikki mitä ajattelen nyt, en varmaan olisi uskonut. On yllättävän vaikeaa nähdä oman ruumiinsa muuttuvan, vielä vaikeampaa kuin asenteidensa, tunteidensa tai mielipiteidensä. Se on jotenkin niin näkyvää, välillä saa tuntea olevansa pelkkää julkista omaisuutta. Ja minä kun olen juuri ja juuri itseni omaisuutta, jos edes sitäkään.
