iLife
Näin viime yönä taas painajaisia ja päättelin että minulla on kenties alitajuista ihmissuhdestressiä. Unessa minulla oli vastasyntynyt lapsi, joka oli pienenpieni, sillä oli pienet hahtuvaiset kynnet ja pikkiriikkiset silmät ja koko unen ajan pelkäsin, että en osaa hoitaa sitä tarpeeksi hyvin, että pidän sitä sylissäni liian lujaa ja siihen sattuu. Kai itkinkin. En muista milloin viimeksi herätessäni olisi ollut niin epätodellinen olo, oman paikan ja tilan tajuamiseen meni hirveän kauan. Tottapuhuen en välttämättä ole tajunnut niitä vieläkään.
Olen kehittänyt itselleni valtavan hyvät unenlahjat. Eilen aloin katsoa Jennin kanssa leffaa, mutta simahdin heti alussa peittoon kääriytyneenä Jennin viereen sohvalle ja nukuin siinä tyytyväisenä siihen asti, kun hän lähti nojailemaan moppiin. Jotenkin kaipaan koko ajan enemmän ja enemmän laiskoja ja sosiaalisia koti-iltoja. Ehkä koko kesän ja alkusyksyn jatkunut ympäriinsä juoksentelu alkaa pikkuhiljaa vaatia verojaan. Ja mikäs siinä, suoranaisesti minulla ei ole mitään jalkojen pöydälle nostamista vastaan… Kun internet oli lamassa, kirjoitin valmiiksi englannin itsenäisen opiskelun tehtäviä ja tunsin itseni tosi aktiiviseksi.
Pitkästä aikaa on aikaa. Aikaa tuhlattavaksi saakka. On myös käsinkosketeltava morkkis siitä, että söin eilen karkkia. Pitäisi varmaan ruveta paleo-kulinaristiksi ainaisen tonnikalan ja hernekeiton sijaan (ai millä rahalla?). En ole edes saanut vielä Kelalta kirjettä siitä, ovatko päättäneet hylätä vai hyväksyä viime kuun alussa tekemäni opintotukihakemuksen. Kun avaa verhot ja ulkona onkin vain mustaa. Yritän olla pahentamatta nykyistä stressiä enää yhtikäs millään, mutta joskus se on niin vaikeaa. Ehkä kuitenkin pysyn tämän talven tonnikaloissa…
Merimieslakista olisi myös se hyöty, että todennäköisesti aikeeni switchata lähestyisivät toteutumistaan. Unessa.netin Omenatarha ja muut mac-aiheiset kirjoitukset ovat olleet täällä kovassa luvussa. Jennin iPod tuli eilen ja aiheuttaa minulle suurta kateutta.
