Pornopolka

Käytiin vierailevina tähtinä Tiun kanssa Elävä Keskiaika ry:n Kaamoksenkarkoituksessa. Itse juhlaillallisen aikana juteltiin porukalla harrastamisen ja siinä kehittymisen asteista, miten tietylle tasolle pääsee nollasta verrattaen nopeasti, mutta miten seuraavan askeleen ottaminen on suuremman tuskan ja työn takana. Se vaihe turhauttaa, kun kehitys hidastuu eikä näe itse enää niin selvästi oman tasonsa parantumista.

Muinaistekniikka, tai ylipäätään ns. perinteiset työskentelytavat kädentaidoissa ovat mielestäni erittäin mielenkiintoisia ja haluaisin ainakin kokeilla mahdollisimman paljon kaikkea erilaista. Kysymys ei ole kuitenkaan ammatillisesta kiinnostuksesta, vaan halusta olla omavarainen ja huomata mihin kaikkeen voin kyetä kun vain tahdon. Eli perinteinen suomalainen minähän menen vaikka kivestä läpi perkele -asenne.

Meillä oli paluumatkalla autossa Tiun ja Sampsan kanssa hyviä historia ja historianelävöittäminen -aiheisia keskustelunpätkiä. Jäin miettimään miksen ole pitkään aikaan mennyt kirjastoon tunneiksi kuljeskelemaan hyllyjen välissä, kantanut kotiin kasoittain sarjakuvia, kansatiedettä, historiaa ja hömppäromaaneja. Ja miksi en ole innostunut enää niistä olemassaolevista, miksen ole melkein vuoteen lukenut kertaakaan vanhoja mutta hyviä tietokirjoja? Syynä on varmasti työssäkäynti, se vie minulta pois kahdeksan tuntia elämästäni päivittäin, enkä saa niitä koskaan takaisin. Kun tulen kotiin, en jaksa edes käydä kaupassa saati pestä pyykkiä, millä voimilla vielä sivistyisin lisää?

On vähän yksinäinen olo, tämä elämä tuntuu olevan toistaiseksi vahvasti yksityisyrittämistä. Suurimman osan ajasta nautin siitä, että olen itseni herra, mutta nyt voisi kyllä vähän käpertyä.

Onneksi sentään Kaamoksenkarkoituksessa oli kaikkinensa oikein mukavaa, vaikkei keskiaikaseurailu tyylilajina sytyttänytkään täydellisesti. Pääosin mukavia ihmisiä, hyviä keskusteluja pitkästä aikaa, yliannos hienoja pukuja, ruokaa maha ihan umpitäyteen, simakippo ja iltasauna. Unet maailman pehmeimmässä sängykkeessä. Takaisintullessa pensaat ja puut olivat saaneet kimaltavan sokeriharson päälleen, eikä kirkas talvipäivä ole muutenkaan asiana sieltä huonommasta päästä. Olen aina yhtä otettu ja yllättynyt siitä, että joku viihtyy seurassani ja pitää minua mukavana. Eilen jopa (känni)kehuttiin kauniiksi ja säteileväksi savustuskodassa. Ihan hyvä viikonloppu, joskin pitäydyn vastedes live-roolipeleissä.

eli Jyväskylään ja takaisin

Tarkoitus oli lähteä samaan aikaan. Vaikka todellisuudessa lähdimme eri aikoihin eri paikoista, törmäsimme kuitenkin Lahden moottoritiellä ja ajoimme hetken kilpaa.

Oli vuosituhannen idea lähteä jo perjantaina ja palata takaisin vasta sunnuntaina, se nimittäin antoi uuden ihmiskontaktin lisäksi molempina öinä hyvät unet. Pelipaikallakin olimme siis ajoissa, ei ollut kiirettä tai parkkiongelmaa. Silti jäi kaihertamaan, miksi miehet saivat vaatteet päälleen viidessä minuutissa ja viettivät lopun aikaa hengaillen ja valokuvaten, kun taas meiltä tytöiltä meni monta tuntia tukan vääntämiseen, meikkaamiseen ja pukemiseen. Mälsää, olisin tahtonut kuvia!

Teatteriravintola Niili -niminen live-roolipeli onnistui kohdallani aivan täydellisesti. Pelin tapahtumiin en tarkemmin tässä puutu, jos Maahinkaiset aikovat sen pelauttaa vielä joskus uudelleen. Pelasin nuorta näyttelijätärtä Elisa Kantosta, jolla oli ongelma ongelman perään. Pelissä muodostin toveruskolmikon kahden muun teatteriryhmä Edistyksen Airuiden näyttelijättären, Viktoria Laakson ja Anna Von Herzenin kanssa. Pelipaikka, Jyväskylän Huoneteatteri sopi tarkoitukseen kuin nappi otsaan ja yleisilme oli täydellinen 1920-luku. Jos jotakin jäin kaipaamaan, niin soveltuvaa syötävää, seitsemän tuntia rommiesanssiteellä, kahvilla ja kahdella sokerikorpulla ei kyllä saanut ruoansulatusta laulamaan aarioita. Lähdimme pelin päätyttyä Jyväskylän keskustaan syömään ja sitten täyteenpakatuilla autoilla paikalliselle opiskelija-asuntoalueelle yöpymään.

Tuntui pitkästä aikaa todella hyvältä olla pelaamassa. Viime vuonna ainoa pelini oli ruotsalainen Moira, joka epäonnistui omalta kohdaltani aivan täydellisesti. Savujen lahdessa minulla ei ollut pelaajahahmoa, hyvä niin. Verrattuna edelliseen Jyväskylän reissuun, jolloin ajettiin paluumatka yötämyöten huonon pelin jälkeen Helsinkiin ja itkettiin suruja ja pahaa mieltä Tonin huppariin, nyt todellakin olimme voittajia.

Illaksi parkkeerasin sohvalle torkkumaan, syömään jäätelöä ja katsomaan julmahuvia. Sitten suihkuun ja unille.

Haluaisin kiittää jossakin pk-seudun kirjastossa työskentelevää enkeliä. Kävin juuri joulun jälkeen palauttamassa aivan törkeästi myöhässä olleen kirjan, jota en saanut uusittua koska aiemmat kirjat kilauttivat sakkoja yli parillakymmenellä eurolla. Pelotti ihan kysyä uudenvuoden jälkeen kirjastossa käydessäni, että paljonkos sitä sakkoa on. Kirjastopoika painoi entteriä ja vilkaisi näyttöä, sitten aloitti että neljä… tuskanhiki kihosi takaraivooni, mutta poika päättikin lauseensa euroa. Meillä on viiden euron sakko lainauksen eston rajana, että lainaa vaan ja maksa kun ehdit, hän sanoi vielä. Itse ihmettelin kuka kumma oli sakkoni poistanut, mutta kiitos tuhannesti. Paljasta itsesi niin tarjoan kaljat, tai vaikka teet jos sellaista mieluummin juot.

ps. uutenavuotena mulla oli mm. tällaisia kauniita naisia. Pohdiskelin miksi viimeaikoina olen näyttänyt kuvissa ihan tunnistamattomalta. Siis etten tunnista itseäni niistä. Joku blondi.

Oh mi gaad! Olenkin tapellut näitten dns:ien kanssa viimeiset pari (?) viikkoa, pudottanut viimeisenkin hiuksen peruukistani ja suorittanut rankan luokan konfiguraatiota. Päivittäin avaan selaimen sydän kurkussa. Toimiiko? -Ei. Nyt sitten juuri ennen töistä lähtöä päätin vielä kokeilla josko viimein asetukset olisivat oikein ja domain pystyssä. Hiphurraa!

Tämä säätö vaati kahden eri kaverin ja yhden teknisen tuen konsultaatiota, nimipalvelimien vaihtamista ko. firmasta Jokeriin ja niin edelleen… Veikkaan että jatkossa maksan suoraan Jokerille ja pudotan välifirman pois, senverran huonosti niitten webbimuutoslomakkeet toimii (puhumattakaan siitä että Jokerilla on vastaavat noin miljoona kertaa paremmat). Suunnittelin myös muuttoa Apinavuorelle.

Audacity on aikas ihana äänieditointiohjelma macille. En saanut vielä kokeiltua josko se osaisi myös nauhoittaa nätisti ääntä, mutta ainakin raitojen siirto GarageBandista toimi oikein hyvin. Olen ennen editoinut Cubasella ja videota ääniraitoineen FinalCut Pro:lla, Audacityn käyttöliittymään oppi nopeasti. Jostain syystä pidemmän pätkän klippaaminen pienemmiksi ei onnistunut, ehkä en osannut tarpeeksi, mutta tein sitten niin että löin alemmalle raidalle sen mitä halusin laittaa väliin ja ylemmälle raidalle samaan aikaan tyhjää.

Ajaminen ei lähtenyt taas eilen sujumaan millään, suoraan töistä ja kaksi tuntia baanalla veivät viimeisetkin hermonrippeet ja jälkeenpäin harmitti niin että itkin vielä illallakin. Ei kauhean hyvä, kun ottaa huomioon että mulla on ensi viikolla inssi. Täytyy kyllä myöntää että se mun opettaja ajattaa mua ihan tahallaan todella hankalissa paikoissa, mutta silti ei saisi syyllistyä sellaisiin perusmunauksiin enää ollenkaan. En aja ylinopeutta, en änge pieniin väleihin mutta unohdan tarkistaa pyöräilijät usein käännyttäessä ja tasa-arvoisessakin risteyksessä haluaisin vain väistää kaikkia. Ehkä olen liian varovainen?

Kauhea kaamosmasennus iskee jälleen, mieliteko hakea viikon tarpeiksi suklaata ja sairaslomaa on mieletön. Ei mikään ole kai erityisen kurjasti, kunhan mieli on nurja ja tympii. Eilen meinasin mennä vetämään perseet mutta velvollisuudentunto ja tahto tehdä kivaa toisille raahasivat ruokakaupan kautta sen äänieditorin ääreen. Puoleen yöhön meni taas, mutta sain jollekulle hyvän mielen. Olkoon se palkintona.

Koin konkurssin hautajaisviikonloppuna ja ostaa pamautin uuden lampaantaljan. Se on toistaiseksi nimetön, lämpimän vaaleanruskea karitsanjötkäle. Ilmoittauduin myös tammikuussa pidettävälle kehruukurssille. Musta tulee aito muinaisnainen.

Kun kirjauduin sisään sähköpostiin minulle ystävällisesti ilmoitettiin, että lukemattomia viestejä on lukematon määrä eli pyöreästi kaksisataa. Suurin osa siitä tosin on paskaa tai muuten vain perseestä. Minulle alkaa tulla pikkuhiljaa Moiran suhteen valtava paniikki.

Ensimmäinen ajatus mailikirjeenvaihtoa lukiessa oli silkka epätoivo. Kävi ilmi mm. että pelipaikka on vaihtunut Fucking Åmålista johonkin Blekingeen, jonne ei pääse julkisilla järkevästi edes rukoilemalla ja bussikuljetus vaikutti varsin epävarmalta viritykseltä. Soitin Tiulle, joka oli sitä mieltä että ajamme ehkä yhdessä Anelmalla Blekingeen torstaina. Jatkoin sähköpostin lukemista ja yritin heittäytyä parvekkeelta, en onnistunut joten poltin hermosavut. Kävi myös ilmi, että pelipaikalla ei ole suihkuja tai lämmintä vettä. Vedenkeitintä ehdotettiin.

Siirtykäämme ajassa muutamia päiviä taaksepäin, tarkemmin sanottuna tiistaihin. Silloin osallistuin Heidin läksiäisiin, raukkaparka muuttaa Turkuun opiskellakseen opettajaksi. Tarkoituksenani oli lähteä aikaisin kotiin, mutta oli niin hauskaa ja aivot kateissa, että päädyin kuitenkin ravintola Neljään Vuodenaikaan lainaamaan inhalaattoriani, puremaan pöytää, laulamaan karaokea ja lähtemään vielä Bohemiaan tanssimaan. Siellä pohdin ihan tosissani että mitä ihmettä olen nyt tekemässä. Nukkumassa Puotilassa olin kello 4.4o, heräsin keskiviikkoon kello 8 ja kaupassa käytyäni olin perillä kotona 10.02, jolloin käytännöllisesti katsoen minun olisi pitänyt jo olla istumassa Suburbanissa Hukan kyydissä matkalla Tammelaan. Onneksi jäi aikaa puoli tuntia pakata kamalassa krapulassa, mitään kovin tärkeää ei jäänyt.

Keskiviikkoiltana olin muiden vajaaviikkolaisten kanssa saunomassa pitkän wigwamin- ja tiipiintäyteisen päivän jälkeen, hukkasin toisen piilolinssini. Olin kaksi päivää metsässä ilman toista piilolinssiä, sain kamalan päänsäryn (ja lasini vasta lauantaina aamulla kahden eri pelinjohtajan ja yhden asuinkumppanini avustuksella).

Proppiviikko tarkoitti käytännössä siis sitä, että osa pelinjohtajista matkusti pelipaikalle tapahtumaa edeltävällä viikolla rakentamaan ja järjestelemään. Itse saavuin tosiaan vasta keskiviikkona, jolloin meneillään oli pystytysvaihe. Seuraavana päivänä katoimme puusta ja narusta tehdyt rakenteet pellavahuovalla, hamppuhuovalla, huovalla, tuohella, risulla ja tiesmillä. Kaikenkaikkiaan rakensimme yhden pienen intiaanikylän (yksi wigwam), suuren intiaanikylän (monta tiipiitä ja wigua) ja unimaan (yksi tiipii, yksi wigu ja palanut viikinkiteltta). Kokonaisuuteen kuului myös ruoka- ja vesihuollon järjestämistä etäpisteisiin.

Huvitimme toisiamme keksimällä hauskoja ja kautta tai rivoja intiaaninimiä toisillemme, ystävieni joukosta löytyvät mm. Kahvi Jota Useimmat Arvostavat, Läpsii Pepulle, Vailla Täyttä Ymmärrystä, Limainen Kanki sekä Haparoiva Runkkari. Huomaa että viikko oli vajaa.

Huominen päivä aikaa olla kotona Helsingissä, eli juosta ympäriinsä tekemässä edellämainittua Moira-larppia varten vaatetusinvestointeja. Tiistaina lähtö kello 5.3o kohti Turkua ja Tukholmaa. Ellen innostu huomenna tarinoimaan Savujen Lahdesta = Avujen Lahdesta = Saven Lahdesta enempää, siirtyy se sitten viikolla eteenpäin. Pyrin tosin olemaan ainakin puhelimella tavoitettavissa myös Ruotsista.

Kahvikupin on oltava iso. Vihaan juoda kahvia kauniista sormustimen kokoisista perintöposliineista, kunnon kuppi vetää vähintään 2,5 dl mustaa juomaa. Hyviä kuppeja on myös oltava useampia, tämä on vielä kotona työn alla. Ajattelin hankkiutua eroon kaikista turhan pienistä tai epäkäytännöllisistä kupeista, jotka käytetään vasta parhaiden ollessa likaisina ja pestään vasta viimeisessä hädässä. Tämä tosin vaatisi pientä budjettia eli tuttavallisemmin sanottuna palkkapäivää.

Haluaisin sellaisen suomalaista käsityötä olevan iiiison kupin, jonka reunasta kurkkaa pupu. Niitä myydään ainakin Kiseleffin basaarissa, tekijän nimeä en muista. Itse asiassa minulla on jo yksi pupumuki, se on Roomasta ja vaaleanpunainen. En ole kuitenkaan tohtinut käyttää sitä vielä kertaakaan, pelkään kai sen menevän rikki.

Hyvä kahvinkeitin on a ja o, 50% kotitaloudestamme arvostaa hyvää kahvia. Siksi kahvia säilytetään avaamisen jälkeen jääkaapissa ja se on espressoa tai vähintään tummapaahtoista. Kahvia ei makeuteta, mutta siihen laitetaan maitoa. Maidon määrä korreloi päivän vitutuskertoimen kanssa. Joskus saatan lisätä kahviin lusikallisen puhdasta kaakaota, tällä hetkellä NoMua.

Myönnän että juon liikaa kahvia. Töissä vähintään kolme kupillista ja sen lisäksi satunnaisen määrän kotona. Kahvi on kuitenkin aika pieni -joskin riippuvuutta aiheuttava- pahe.

Viikonloppu sujui sinkoillessa ympäriinsä, lauantaina olin koko päivän kurssilla ja sunnuntaina tein kokeen, joka tuntui menneen sen verran hyvin että varmaan meni myös läpi. Koe sinänsä oli todella ikävä, rakenteeltaan melko samankaltainen kuin elintarvikeviraston (vai mikä ikinä) hygieniaosaamiskoe. Hygieniatestissä muistaakseni oli 50 väittämää, jotka piti merkata oikein/väärin. Lukaisin koemateriaalin kerran läpi ja sain silti kokeesta 49/50, tosin asiat olivat pitkälti maalaisjärjellä mietittävissä. Tässä järjestyksenvalvojakokeessa sensijaan oli viidenkymmenen väittämän lisäksi kaksi “essee”kysymystä, mikä käytännössä ainakin meidän kokeessamme tarkoitti itse ranskalaisin viivoin kirjoitettua listaa, eikä varsinaista esseevastausta. Vähimmäisvaatimukset olivat 38/50 väittämistä ja 2/10 esseistä. Väittämät oli muotoiltu satunnaisesti todella ikäviksi, sanamuodolla kikkaileminen melko mitättömissä asioissa kun ei todellakaan osoita onko henkilö sisäistänyt kurssin keskeiset asiat, kuten vaikka toimivaltuudet ja menettelytavat tietyissä tilanteissa. En nyt mainitse kysymyksiä, koska joku lukijoista saattaa tulevaisuudessa päätyä samaan kokeeseen, mutta tiedoksi vain: moneen sisältyy pieni koukku, lukekaa tarkkaan ja pohtikaa tarkkaan.

Sunnuntaina kurssin jälkeen odotimme junaa puoli tuntia Korson asemalla ja suurin osa oli harmissaan tai ainakin tuohduksissaan kokeesta. Tuli ihan peruskouluajat mieleen, silloinkin kokeen jälkeen parveiltiin luokan ulkopuolella ja käytiin koko välitunti koetta läpi. Nyt kinasteltiin kysymyksistä, inhottavaa kun emme koskaan saa tietää mitkä vastaukset mokasimme, toisin sanoen kokeesta ei kykene oppimaan mitään uutta…

Vietin pari tuntia julkisissa kulkuvälineissä, ensin Korsosta kotiin syömään ja sitten kotoa muutamaksi tunniksi Puotilaan Varjagi-festivaaleille. Sain sitten ensi kertaa tänä kesänä muinaiskamppeet niskaan, olipa se mukavaa. Nuotio paloi, suurin osa yleisöstä oli jo lähtenyt ja saattoi istuskella, jutella mukavia ja nakerrella leipää. Sain viimein ommeltua kiinni uuteen päällysmekkoon lautanauhan, pitäisi tehdä lisää nauhaa koristeeksi niin saisi lisää nättejä vaatekappaleita. Tänä kesänä voisi viimeinkin olla aikaa mm. sen uuden käätysetin viilaamiseen, muuten on kyllä ihan kunnossa mutta kaikki roikkuvat härpäkkeet pitäisi kiinnittää. Sitten minulla olisi myös muovikassillinen Covent Gardenin lasihelmiä, raaskisinkohan pistää osan myyntiin Eurassa? Lasihelmet ovat kyllä heikkous, mutta ah niin kaunis heikkous.

Näin jälkikäteen matka Euraan tuntuu rankalta, mutta tarkemmin asiaa muisteltuani totesin reissun koostuneen lähinnä hengaamisesta ja eritasoisesta värjöttelystä. Kaljoteltiin ja saunottiin, laulettiin iloisessa kännissä, oltiin vähän surullisia ja kikatettiin vaatteet päällä Pyhäjärvessä (ja samalla uhrattiin sandaali kauniin ilman takaamiseksi). Sunnuntaina Mt. Doom iski, joten tunnelma oli vähän kipuilevan väsähtäneen onnellinen, olin ihan hellänä. Muovikassien keskellä kotipihalla aika pysähtyi.

Eurasta tulee vuosi vuodelta parempi tapahtuma, tänä vuonna kiusasi pikkuisen vain lauantain sadekeli. Käsityöläisiä näkee enemmän ja muiden harrastajien kasvot alkaa pikkuhiljaa muistaa.

Sen huomaa kuukausien ja vuosienkin jälkeen, miten vieläkin osaa olla eri aaltopituudella joidenkuiden yhdistystoverien kanssa. Muistuu ihan vanhat hyvät ajat mieleen. Kun vielä jotain tapahtui, mutta sekin oli usein nieltyä ylpeyttä, katkeruutta ja hammastenkiristystä vaatinutta. Uskon kiertäväni jatkossakin varaanifestivaalit, hiidenhirvenhiihdot ja eurat, mutta en tiedä haluanko enää olla sotkeutuneena yhdistysbyrokratiaan susissa. Kiintein sidosryhmäni kai edelleen, mutta luulen fiiliksen parantuvan mitä paremmin onnistun vetäytymään taka-alalle vastuusta.

“Semi, elämätöntä elämää sä et koskaan saa takaisin” sanottiin minulle joskus kuukausi sitten, ja sen jälkeen olen suhtautunut asioihin vähitellen eri tavalla. Vähäisistä nukutuista tunneista huolimatta olen alkanut taas uneksia.

Saan jatkuvasta vesisateesta ja viitsimättömyydestä vain moraalisen krapulan, joten tänä iltana aion kunnostautua, pumpata citymaasturini pyöriin lisää ilmaa ja tehdä ainakin tunnin lenkin lähiseudulle. Voisin tehdä saman joka ilta, eri kohteisiin. Kannelmäessä olen jo käynyt, mutta Maunulan ja Pakilan suuntaan, keskustaan päin ja Kumpulaan sekä Arabianrantaan olisi hauskaa seikkailla. Ehkä pitää hankkia vanhoja sandaaleja ja uhrata niitä Töölönlahteen, tulisikohan enemmän aurinkoa?