Pornopolka

Kirjakaupassa harkitsin josko ostaisin Pikku prinssin ihan omaan hyllyyn, sitten en kyennyt valitsemaan ottaisinko sen suomeksi vai englanniksi, joten jäi toistaiseksi muhimaan. Kirja sisältää yhden erittäin tunnetun ja erittäin paljon siteeratun ajatuksen, joka kiteyttää jotain olennaisinta rakkaudesta ja ystävyydestä. Nimittäin ketun kesyttäminen. Sitä istuu aikansa katselemassa ja päivä päivältä saa istua lähemmäksi ja lähemmäksi. Mutta hiljaa hiipien, vähän kerrallaan. Eikä sitä osaa suoralta kädeltä sanoa, että milloin toinen kesyyntyi.

Pääsin ilmaisella taksikyydillä kotiin kahvittelemasta. Tämä päivä on ollut sponsored by särkylääkkeet, ilman olisin tuskin päässyt aamulla ylös saatika sitten juoksevia asioita hoitamaan. Piilolinssiresepti odotti aika pitkään uusimistaan, sitäkin varten on nyt varattu aika. Olen ainakin kokeilemassa noita pitkään himoitsemiani Night and day-linssejä, joita voi nimensä mukaisesti pitää yötä päivää.

Tontuilta tänään maitoa, mansikoita, jauhelihaa ja annossalaatteja. Posket hohkaavat vieläkin kylmää. En pääse Norjaan ellen löydä passiani, joten pitänee aloittaa laajamittaiset etsinnät. Viroon näköjään ainakin internetin mukaan pääsee uudenmallisella henkilökortillakin.

—————————————————–

Elokuva Blade Trinity oli viihdyttävä. Vampyyrit käyttivät ihmisiä pelinappuloina ikuisessa sodassa, tietysti ohjaillen näitä kuin sätkynukkeja. Fbi kiinnostui Daywalkerin touhuista ja sai hänet vangittua. Onneksi hätiin kerkesivät sankarin avuksi kuolleen oppi-isän avioton tytär Abigail ja tohvelisankarivampyyrinä aikansa elänyt, nykyisin parantunut ja vastaan taisteleva Hannibal King.

Tähtiä annoin kolme, täydestä viidestä yksi tippui arkkivihollisen metroseksuaalisuudesta ja toinen turhan laajasta erikoisefektien käytöstä. Digitekniikassa on usein se ongelma, että liian paljon tekee elokuvasta rauhattoman ja alkaa puuduttaa. Juonesta minulla ei ole pahaa sanottavaa, sillä Blade Trinity toimii kategoriassaan varsin hyvin. Jopa huumoria oli saatu mahdutettua lähinnä Hannibal kingin (koominen sidekick) kautta mukaan. Erityistunnustuksen elokuva saa pienestä pörheästä koirasta, johon oli istutettu vampyyrigeeni ja joka tepsuttelunsa lomassa sähisi suloisesti. Myös Abigailin taipumus kuunnella iPodia noin vampyyrinteurastuksen lomassa sai minut ehdottoman lämpimäksi (naurusta). Applen tuotteet ilmeisesti muutenkin parantavat näiden hommien suorituskykyä, ainakin koko Nightstalkerien päämaja oli vuorattu iMaceilla ja Powerbookeilla.

Haastattelu tulee YleX:ltä piakkoin, kerron ehkä jopa tarkan ajankohdan vaikka ahdistaakin kuulla itsensä puhuvan. Toimittaja oli kuitenkin mukava ja jonkin verran egoboostaava. Kiva että välillä näinkin päin.
“Mä tiedän jo nyt, että tästä tulee tosi hyvä juttu!”
-No kiitos!

(Voi kyllä. Ryan Reynolds.)

Olen nauttinut äärimmäisen paljon Faravian maailmansodan (=larp-kampanjan) tekemisestä. Osasyynä on tietenkin saatu yltiöpositiivinen pelaajapalaute, mutta tärkeintä on ollut hyvä gm-tiimi. Tykkään kaikista kuin hullu puurosta, he ovat parasta seuraa suossa pludaamiseen tai viikonlopun bileputkeen. Kyllä kaverit on kaverit vaikka mudassa kierittäisi. Ja vaikka lusmuaisivatkin proppaamisesta…

Sain Sipoontuliaisena flunssan, kurkku on kipeä ja aamu oli masentava. Lohdutin itseäni käymällä katsomassa Tennispalatsissa Kissojen valtakunnan. Elokuva oli pehmeä, herttainen, sopivasti toiminnalla ja huumorilla maustettu piirretty. Kikattelin yksinäni etupenkissä kisujen toilailuille ja mukaan sirotelluille elämänviisauksille. Elokuvaa ennen näytettiin trailereita ja bongasin monta kiinnostavaa tapausta. Nyt ei enää puutu kuin leffakaveri, ehkä saan lainata Merin siskoja?

Kuinka tästä eteenpäin?

Eilisillan krapulaflunssayskäkuumepms-hajoiluni kruunasi elokuvakokemus Mean Girls. Höttöviihdettä suoraan Amerikasta toki, mutta silti elokuvan aihe ei ollut kovin kaukana todellisuudesta. Oma subjektiivinen kokemukseni kertoo, että nuoret tytöt tekevät sosiaalidraamaa nimenomaan mustamaalamalla toisiaan selän takana ja valehtelemalla ristiin omaa etua tavoitellakseen. Ja sitten tietenkin vetävät toisilleen ihan pikkuasioista herneet nenään. Yllättäen en viihdy kovin hyvin tyttöjen kanssa (;

- Mä en enää koskaan juo viinaa, musta tulee absolutisti
- Eli sä juot pelkkää Absolutia?
- Etkö sä luota muhun?

Vielä viikko sitten aivoissani oli jonkinlainen kartta siitä, mikä minua kiinnostaa ja mihin elämässäni olen tähtäämässä. Nyt taivas aukeaa aivan tyhjänä pään päällä. Toisaalta on ihan mukavaa kun nurkissa ei niinsanotusti ole pölyä, mutta toisaalta hiljaisuuden keskellä on aika orpo olo. Maailma on auki, mutta minä en ole sille välttämättä vielä ollenkaan valmis. Kai täytyy opintojen suhteen tyytyä siihen, että käy kolkuttelemassa kaikilla ovilla ja menee sisään parhaasta aukeavasta. Tai jättää paremman puutteessa edes kohteliaasti lusikan ja muovipussin.

Olen miljöönarkkari. Kun katson parvekkeelta, en näe pelkkää katua täynnä ihmisiä vaan verhojen taakse kätkettyjä kohtaloita ja talojen takana minulle aukeavia piilotettuja sisäpihoja. Joskus on hienoa hengittää Pasilan betoniseiniä auringonlaskussa ja imeä itseensä ratakiskoja ja ruostuneita metalliesineitä. Parhaat livepelikokemukseni liittyvät hyvin suunniteltuihin tapahtumapaikkoihin, joten paras tapa tiputtaa minut hahmosta takaisin maan tasalle on jättää jugurttipurkkeja pöydän alle. Jos ja kun ikinä pääsen tekemään omaa projektia, lupaan tehdä tunnelmallisen miljöön eteen kaiken ja enemmän.

Olen valtavan ylpeä Meristä, joka uskalsi hetkeksi jättää Suomen ja Helsingin yliopiston muuttaakseen Lontooseen tekemään opintoja -ja varmaan myös avartamaan maailmankuvaansa. Kuten myös Karoliinasta, joka tekee samaa Tukholmassa. Ehkä lohduttavinta oli huomata, ettei kummassakaan tapauksessa oma kiintymykseni tai ystävyyteni muuttunut tippaakaan, tai jos muuttui niin parempaan suuntaan. Tavallaan se rohkaisee minua ajattelemaan, etteivät keinotekoiset rajat tai pitkät lentomatkat ole este. Tai että lähtemisen ei aina tarvitse olla vanhan jättämistä ja uudelleen puhtaalta pöydältä aloittamista. Ja että kuluva aika usein tekee asioille hyvää, eikä huomista tarvitse välttämättä murehtia niin kauan kuin on tämä hetki.

Kahvintäytteiset minäpäivät tekevät hyvää. Minäpäivä on omistettu itsensä kehittämiselle, kivojen asioiden tekemiselle ja kiireettömyydelle. Lisää minäpäiviä minulle.

Lontoossa odottavat savuiset pubit ja keikat, punaiset bussit ja häkellyttävän läkähdyttävän eksyttävä metroverkosto. Kun vain jaksaisi vielä pienen hetken aivottomasti puurtaa ja kuluttaa luokkahuonekalusteita. Matkustamisessa on se ilo, että koskaan ei tule samanlaisena takaisin. Vieraista paikoista, tuntemattomista kaduista ja eri kieltä puhuvista ihmismassoista jää aina jonkinlainen jälki kovimpaankin kuoreen. Eniten sääli on, että alkaakseen oikeasti ymmärtää edes vähän toisen maan tapoja pitäisi sinne jäädä joksikin aikaa elämään.

Jos minulle olisi kerrottu puoli vuotta sitten kaikki mitä ajattelen nyt, en varmaan olisi uskonut. On yllättävän vaikeaa nähdä oman ruumiinsa muuttuvan, vielä vaikeampaa kuin asenteidensa, tunteidensa tai mielipiteidensä. Se on jotenkin niin näkyvää, välillä saa tuntea olevansa pelkkää julkista omaisuutta. Ja minä kun olen juuri ja juuri itseni omaisuutta, jos edes sitäkään.

Vanhemmat hösäävät muuttoa tahollaan, minä koetan pelastaa lapsuudestani mitä pelastettavissa on ja muuten pysytellä poissa tulilinjalta. Ajatuksena pyöreäikkunainen kirjastohuone ullakolla on kyllä ihana.

Jenni sai eilen minut hyvin pienellä vaivalla ylipuhuttua lähtemään elokuviin. Harry Potter ja Azkabanin vanki oli edeltäjiään kauniimpi elokuva, ohjaajan vaihdon huomasi selvästi. Sattumalta samassa näytöksessä oli kasa susia, päädyin Mussun ja Meepin kanssa istumaan kulttuurihistoriallisen monumentin portaille illaksi. Keskustassa pitäisi pyöriä enemmän yöllä, siellä kun on ihan erilainen tunnelma.

Epäilen vahvasti, että elämäni on pitänyt viimeisen viikon verran majaa jossain ihan muualla. Yöt öitä ja päivät töitä, satunnaista päämäärätöntä haahuilua ympäriinsä.

Pagemaker jaksaa ällistää päätä. Olen tapellut vaikka kuinka pitkään saadakseni eräät kuvaelementit tulostumaan tarkkoina pdf:ään. Mikään ei ole auttanut. Tänään keksin avata kuvan photarissa ja copypastettaa sen Pagemakeriin. Ja ihan terävä. Sama kokeiltuna Pagemakerin place-toiminnolla. Epätarkka. Välillä on hankalaa ymmärtää ohjelmien logiikkaa.

Ei sitä helpolla uskoisi, kuinka paljon pieni eläin voi bilettää vältellessään mm. saksan yo-kirjoituksia. Perjantaina Hukan ja Kikan yhteissynttäreiden jälkeen menimme tyttöporukalla Premiin (note to self: never again). Lauantaina oli Maliken ja Jarnon tuparit, joissa yritimme epätoivoisesti pelata Tohtori Terapia-peliä sekä onnistuimme tanssimaan anime-biisien tahtiin tanssimatoilla. Ruoka näytti järjettömän hyvältä, useat ihmiset todistivat lähes maagista itsekuriani, kun kieltäydyin salaatista, muffinsseista, suklaakekseistä, suklaasta, karkista… kahvia sentään join (olen juonut koko ajan) ja tein munakasta. Oli påp. Tämän jälkeen suuntasin inhottavalla teekkareita täynnä olleella bussilla keskustaan, Katalle juomaan punaviiniä, Kantikseen juomaan valkoviiniä ja Vanhalle tanssimaan. Könysin kotiin puoli viiden yöbussilla ja huumorintajuni loppui kännisten metallistien lauottua puoli tuntia samaa Monty Python-läppää.

Sunnuntaina heräsin onnellisesta koomaunestani puhelimen vaativaan Bubble Bobble-pirinään. Hämmästyttävän pirteä Tyko ilmaisi, että minun ja Jennin pitäisi raahautua pulkkamäkeen Paloheinään. No tytöthän raahautuivat. Itselläni oli aamukahvista huolimatta nakit ihan silmillä. Ensiksi hiton hovarit olivat myöhässä, mutta toisekseen meillä oli ihan järjettömän hauskaa. Lumi pöllysi silmissä ja lapasissa ja pulkassa kun vipellettiin. Taivas oli kontrastiksi valkoiselle lumelle ihan kirkkaansininen ja aurinko paistoi. Oli ihan onnellinen kevätolo.

Toni löysi keskeltä mäkeä mysteerikännykän. Kunniallisina kansalaisina pidimme tietenkin väenkokouksen pulkkamäen alalaidassa, silti urhoollisina vaikka pienet hurjapäät yrittivätkin ajaa stigoillaan ylitsemme. Hetken puhelinmuistiota selattuamme päätimme soittaa äidille. Mysteeri vain mutkistui mutkistumistaan. Vastannut nainen kertoi, että hänen poikansa on armeijassa ja tyttärensä puhelin ei ole kadoksissa. Olimme jonkin verran ihmeissämme. Tämä kuitenkin unohtui, kun pojat löysivät tiensä jyrkimpään mäkeen. Mäessä oli ainakin kolme hyppyriä, ja yritimme kilvan saada yllytettyä toisemme laskemaan hyppyristä. Keltis ja Heli menivät ainakin halpaan, toisaalta molemmat tulivat ylös typerä virne naamalla väittäen, että oli ollut tosi siistiä. Sitten odotimme parkkipaikalla Eevaa varmaan sata miljoonaa vuotta ja olimme ihan kylmissämme. Menimme syömään ja juomaan lämmintä, ja lopulta tietenkin päädyimme meille katselemaan leffaa. Yritin protestoida videovuokraamossa, että “ei katsota natsileffaa, mä pelkään natseja”, mutta vikurointini leimattiin höpöhöpöksi ja vuokraamosta lähti mukaan The Bunker. Kotona pimeässä olinkin ihan vauhko, piti hakea pehmohirvi turvaksi. Keltis yskäisi ja minä hyppäsin kattoon. Leffa onneksi pilasi itsensä trässäyksellä ihan loppumetreillä, eikä tarvinnut itkeä. Yöllä näin kuitenkin mitä kummallisimpia natsipainajaisia.

Sanoinkin Jennille, kun katsoimme pro wrestlingiä (…), että suhtautumiseni toiseen maailmansotaan ja yleensä natseihin on tosi kaksijakoinen. Toisaalta olen ihan ylikiinnostunut aiheesta, istun nenä kiinni kirjassa lukemassa lisää ja lisää, mutta samalla saan ahdistuskohtauksen kun vain ajattelen taannoista Auschwitz-kiertokäyntiä ja menetän uneni natsileffoista. Ehkä kyseessä on kuitenkin ihan inhimillinen reaktio.

Keltis muuten tarjosi aivan uusia näkökulmia Rammsteinin Seemann-biisin sanoituksen tulkintaan. Poika sanoi kuunnelleensa sitä ja tajunneensa, että biisin kertojaminä ei suinkaan laula millekään böönalle, vaan on käynyt jossain satamassa kuksauttamassa jotain böönaa, jonka synnyttämää lasta ei koskaan voi tavata ja tavallaan laulaa sille. Hämmästys.

(sisältää spoilereita) Olen nähnyt leffan aiemminkin, mutta pitihän se katsoa kun kerran televisiosta tuli. Muistin että se oli hyvä, mutta en muistanut sen olleen niin pirun koskettava. Useaan kertaan piti purra huulta, jotta itku ei olisi tullut. Viimein kun Danny ammutaan poikien vessassa elokuvan katkeraksi lopuksi, repesi minun oletettu hermoni ja aloin ulvoa.

Tony Kayen ohjaama elokuva valmistui vuonna 1998, mutta on sanomaltaan ajankohtainen vielä vuonna 2004 -ja todennäköisesti vielä pitkään. Ehkä suurin yhteiskuntamme synti on puhumattomuus. “Eihän niitä uusnatseja ole Suomessa (vaihtoehtoisesti lisää tähän maa, esim. Saksa, Ranska, Englanti)!” Leffa oli koskettavuutensa takia niin intensiivistä katsottavaa. Edward Norton teki uskomattoman roolisuorituksen Derekinä. Alussa hänen silmänsä leiskuivat vihaa, olivat kovat ja kylmät, mutta vankilan jälkeen mies pehmeni ja silmissä virtasi lämpö ja välittäminen. Hienoa ääripäiden hallintaa. (Semi arvostaa!)

Helsingin sanomat julkaisi talvella sarjaa, jossa kerrottiin antisemitismin noususta Euroopassa.

(((Muuten propsit Hesarille, mutta näiden nettipalvelu on kyllä ala-arvoinen. Järkyttävää, että myös paperisen Hesarin tilaajat joutuvat maksamaan internet-tietokannan käytöstä erikseen (vaikkakin vain 2,5 e /kk). Itse olen aina luullut, että median tarkoituksena on levittää tietoa ihmisille eri keinoin, internetillä, printtimediana, tv-uutisina jne. Mutta olenkin varmaan ollut väärässä. Median tarkoituksena nykypäivänä lienee tehdä paljon rahaa ja pantata tietoa sen nimellisen maksamisen taakse.)))