Ajatuksissa on kissoja ja nähtynä vallan kauheasti unia. Olisin tänäänkin varmaan halunnut nukkua koko päivän, mutta Raakun keikalle on määrä suunnistaa. Sitä ennen voisikin siis juoda vielä kahvit ja ihmetellä mitä sitä pitäisi laittaakaan päälle.

My fifteen seconds of fame

Oltiin eilen Meepin ja Hellgrenin kanssa Mambossa. Koska baarissa oli aika täyttä, istuimme samaan pöytään muutaman suunnilleen samanikäisen pojan kanssa. Yksi pojista aloittaa kanssani keskustelun.

Poika: Hei seuraatko sä salattuja elämiä?
Minä: Vähän.
Poika: Ootko sä sukua sille poliisille?
Minä: Kelle poliisille?
Toinen poika: No kun siinä sarjassa on se läski ja se poliisi, ne uudet.
Minä: Aijaa uudet, emmä tiedä niitä.
Toinen poika: Sä olet kyllä sata kertaa paremman näköinen ja kivempiluonteinen kun se tyttö.
Minä (kummastuneena): …kiitos.
Poika: Mut nii oletsä sille sukua?
Minä: Emmä tiedä, mut voin ottaa selvää.
Minä: Mä olen kyllä joskus lukiossa käyny hakemassa ilmaista rahaa esiintymällä salkkareissa.
Pojan ilme kirkastuu
Poika: Nythän mä tiedän mistä mä muistan sut! Sä olet istunut Kentaurissa! Sä menit siinä yhdessä jaksossa pöydästä vessaan!
Minä: (hiljaisuus) …joo niin menin?!
Minä: Siitä on aikaa joku viis vuotta!
Poika: Niin on, mutta mä muistin sut silti.

Jos jotain pitäisi sanoa pelottavaksi niin tätä.

Miksi viikonloput kuluvat niin nopeaan? Vasta ehdin juoda kaljan ja hengähtää, ja jo on putoamassa taivas koulutöiden muodossa niskaan ja maanantaiaamu kolkuttelee joidenkin tuntien päässä. Onneksi Raakku svengasi mitä tykimmin Cornerissa ja jatkoilla juotiin shotteja, naurettiin tyhmille vitseille, istuttiin kännissä parvekkeella tupakoimassa ja avautumassa ihmisistä, elämästä, kuunneltiin iskelmiä vinyyleiltä… kaikkea mitä nyt bileissä tehdään. Aamulla Twin Peaks -leffa, sekava ja ahdistava, kotiintultua katsoin ponivideota.

Matkalla ruokapaikkaan tuli vastaan Mikael -eli ihan nerokas poika, joka on Päivin kanssa samassa työpaikassa, nauraa mun tunnetusti huonolle huumorille ihan hulluna ja tietää missä on Kiikala- ja kertoi kuulumisia. Kävi ilmi mm. että mun äidin paras lapsuudenystävä on Mikaelin täti. Maailma on niin pieni!

Myös tukkaani on viimeaikoina kehuttu! Eräs vanha tuttava kommentoi spontaanisti perjantaina, että “kyllä sulle sitten sopiikin hyvin tuo tukka”. Katsottiin eilen keikan jälkeen tallennetta, vilahdin taustalla ja kommentoin “jes, vähänkö mun tukka näyttää hyvältä takaa” ja eräs uusi tuttava siihen “no näyttää se tosi hyvältä edestäkin!” Awwww! Kaikkein parasta on tietenkin, että tykkään itse mun rastoista edelleen.

Maailmassani on helteistä. Aloin yskiä perjantaiaamuna, illalla lähdettiin ajamaan Havetin kanssa Seinäjoelle. Auton ikkunoita oli vain pakko retkottaa auki kun kuumuus oli niin ylitsepääsemätön. Kumpikin veti kolmella kädellä karkkia ja manasi tien kunnostustöitä Pirkkalan kohdalla. Pääsin huoltoasemalla pois ratista ja nukahdin onnellisena kuin pieni possu ja heräsin vasta kun melkein oltiin perillä.

The Ark veti varsin mainion keikan, en heitä ollutkaan ennen nähnyt livenä tai kuullut levyltä. Oli koko keikan ajan rytmiteltan pölyn takia tukala olo, yskitti ja päätä särki, taju meinasi mennä. Nukuttiin sitten yö hyvin ja ruvettiin festaroimaan kunnolla vasta lauantaina, kunhan ensin käytiin ostamassa Seinäjoen apteekki tyhjäksi flunssalääkkeistä ja otettiin torikahvit ja jäätelöt torikaraoken soidessa taustalla (ja kun lähdettiin tuli poliisitkin maijallaan munkkipossulle, näin Seinäjoella). Sain maailman parasta festariruokaa kiinalaisten pannusta, ja parasta festariseuraakin, jonka kanssa istuin monessa kaljateltassa juttelemassa monenlaisia ja hymyilemässä. Ihana aurinko paistoi, silti yskitti, kuultiin kaljatelttaan vähän Himiä, kävin vanhana fanina kiljahtelemassa Apulannan keikalla biisien tahtiin, ihan parhautta!

Kotimatka oli myös kuuma ja kesti kauan. Oli yllättävän mukavaa puolessavälissä matkaa heittää avaimet vieruskaverille ja ruveta itse syömään/torkkumaan/lukemaan Nemiä. Kun päästiin viimein perille niin jumitettiin Riskutiellä vielä ainakin tunti iltakahvien ja kälinän merkeissä. Piti hakea lähtiessä vielä eräs nuorimies siirtämään autoaan, että pääsin tonttuautolla ulos pihasta.

Se mikä Provinssissa pänni, oli esiintyjien vähyys/laatu. Korn perui ja sen tilalle otettiin In Flames. Ei näin! Jotenkin tuntuu siltä, että sillä festarilla ravaa samat bändit vuodesta toiseen, Him on nähty jo tosi monta kertaa (okei, sieltä olutteltan puolelta). Yhtäkkiä kesken festivaalien tuli monta kertaa tilanteita, joissa pohdittiin mitä tehtäisiin kun mitään mielenkiintoista ei tapahdu / kukaan mielenkiintoinen ei esiinny. Ehkä ei ensi vuonna tarvitse mennäkään?

Rikos Kannattaa -larpissa todettiin Jullen ja Ninon kanssa Kehä ykkösellä, että jokaisella autolla on oma salainen supervoima, joka ilmenee jossain vaiheessa auton käyttöikää. Minun autoni on tonttu/haltia-auto, se ei nimittäin näkynyt tienvarren nopeustutkassa… Ja eräs larppaaja ajoi sillä ilmeisen onnistuneen insinööriajon juuri pari päivää sitten. Johan on auto lyhyen elämänsä aikana ehtinyt nähdä kaikenlaista. Inssiautoksikin ehti juuri ja juuri, 1.6. 2006 lähtien nimittäin insinööriajossa käytettävältä ajoneuvolta vaaditaan opetusajoneuvon edellytyksien täyttymistä. (Sarjassamme baarivisassa mahdollisesti kysyttävät turhat faktat joita kalastelen korvan taakse töissä.)

On tosi rankkaa välillä ja tekemistä riittää vaikka muille jakaa. Varsinkin nyt kun töissä on vähän väkeä tiskin oikealla puolella ja liikaa väärällä, deadlinet painavat päälle, yskittää enkä saa nukuttua tuntuu moni kumpare ihan ylitsepääsemättömältä. Ehkä tämä tästä, ainakin tämä wp-admin-sivu, jota tarvitaan merkintöjen kirjoittamiseen, alkoi toimia viikon odottelun jälkeen. Ji-huu.

- kirjoita hahmot loppuun
- etsi asuntoon kadonneet lääkkeet
- pese pyykkiä
- siivoa keittiö
- mene sittenkin baarivisaan

Lauantain kisakatsomossa kyllä meni hermot ja kostui kainalot, kun pikkuhiljaa rupesi käsittämään että helvetti on oikeasti vaarassa jäätyä. Jo semifinaaleja katsoessa lupasin, että jos Suomi voittaa Euroviisut niin menen taatusti vapaaehtoiseksi ensi vuonna. Taisi tulla yksi vapaaehtoiskeikka lisää. Mutta oikeasti, vieläkään ei oikein ymmärrä että voitto on todellisuutta! Heti alusta asti pisteitä ropisi, Finland 12, Finland 10, Finland 12… jes! Kun finaali sitten päättyi, oli Vantaalla Hoasin korttelissa ihan ruuhkaa, kun porukka roikkui ikkunoista ja tuli ulos tupakalle ja kukin lähti omille jatkoilleen jonnekin. Me mentiin autolla keskustaan ja kierrettiin torit, tien reunaa pitkin juoksi vastaan väkeä pelkissä alusvaatteissa, porukka ulvoi, lauloi, soitti Lordia ghettoblastereista ja ampui raketteja. DTM:ssä näkyi humalaisia ja onnellisia tuttuja, siellä oli ollut Euroviisuilta ja screeni, yllättäen siinä vaiheessa kun me ehdittiin paikalle oli siellä ihan piru irti. Kiva poika tarjosi meille juotavaa ja pyysi jatkoillekin, mutta päätettiin sitten neljän jälkeen lähteä ihan meille vaan.

Totesin että tämä on ainutkertainen tilaisuus, näin ei ole käynyt neljäänkymmeneen vuoteen eikä varmaan käy seuraavaan neljäänkymmeneen, joten kun on nuori ja ärhäkkä pitää juhlia tällaisena iltana, että on ainakin sitten vanhana jotain mitä muistella joka vuosi… silloin kun Suomi Euroviisut voitti! Mutta niinhän se on, että hevillä ei häviä.

Väsyttää tosi paljon. Tuntuu että kaikki mikä voi mennä pieleen odottaa kunnes voi mennä pieleen yhtä aikaa jonkin muun kanssa, Heidin sanoin.

Mukava lauantai, monen tunnin aamukahvit Kauppalehti Presson kanssa ja myöhäinen aamiainen yksin keskustassa. Istuin sitten pari tuntia kahvilassa kirjoittamassa, tulin alennusmyynnin kautta kotiin ja olen nyt design-juustohöylää rikkaampi. Mitä kaikkea ihminen voi kokeakaan tarvitsevansa… mutta hei, minulla ei vielä ollut omaa juustohöylää! Eikä mustaa ja valkoista pyykinlajittelutötteröä eikä vaaleanpunaista pupunmuotoista imukupilla kiinnitettävää pyyhekoukkua. Kuinka olen voinut elää ilman niitä?

Pitäisi tehdä nettisivuja. Pitäisi paljon muutakin, kuten puhallella siihen punaiseen mittariin, olisi pitänyt aloittaa jo ajat sitten. Lajittelin siis pyykkiä kotiuduttuani. On aivan järkyttävää miten yksinkertaisia asioita välttelee. Eniten haluaisin vältellä nousemista arkiaamuina herätyskellon soidessa, mutta ylös on yksinkertaisesti pakko vääntäytyä. Mutta minkäs sille mahtaa, että jatkuvasti luuhaa ja sitten nukuttaa, tai että pelkästään nukuttaa? Söisi Beroccaa?

Sunnuntaina otin ilon irti laiskuudestani ja makasin myöhään iltapäivään asti sängyssä juomassa kahvia ja lukemassa kirjoja. Illalla kikateltiin tyttöjen kanssa Glorian lava-on-vapaa-tapahtumassa ihkuttamassa 2nd suicidea ja kyseltiin, että onks permanenttitussia. Pojilta meni yli ja ne joivat ymmärtääkseen. Sitten tulin kotiin, elämän turvasatamaan, lämmittelemään pakkasesta kankeita jäseniäni ja kuuntelemaan pimeässä, kuinka sydän lyö. En muistanutkaan miltä tuntuu kun ei saa unta.

Olen oman elämäni sankari. Ja Hämeenlinnanväylän kuningatar. Menin ihan itse yksin ensimmäistä kertaa autolla töihin. Jostain syystä en saanut stereoita toimimaan, pitää säätää niitä nyt iltapäivällä. Vaikka koenkin olevani kohtuullisesti valveutunut teknokraatti, oli autohifissä nyt blonditestiä kerrakseen. Toivottavasti pääsen myös ilman haavereita kotiin.

Mertenin kirjoitus levyboikotista osui kyllä ja upposi. Yritän tässä nyt jotenkin perustella, että olen niin hirveä fanityttö, että uusi Rammstein oli pakko saada. Ja sori, on pakko hehkuttaa. Se levy on upea. Olisin saanut henkisen aivokalvontulehduksen ja rampautunut sosiaalisesti, jos en olisi ottanut sitä soittoon. Mutta nyt se boikotti alkaa, ostamattomat levyt aion lisätä Boikotti.orgiin. Toivottavasti moni muukin.

Kaksi eniten uppoavaa:

Tiefe Brunnen muss man graben
wenn man klares Wasser will
Rosenrot oh Rosenrot
Tiefe Wasser sind nicht still

Ich liebe dich
Ich liebe dich nicht
Ich liebe dich nicht mehr
Ich liebe dich nicht mehr oder weniger als du
Als du mich geliebt hast
Als du mich noch geliebt hast

Wo bist du
So allein will ich nicht sein
Wo bist du

Jenni sanoi eilen, että on laitonta kävellä pimeässä yössä ja kuunnella kuinka Till henkäilee jotain kuten Ohne dich tai Ich liebe dich nicht mehr korvaan. Varsin yllättäen olen samaa mieltä. Olin juuri tullut takaisin kotiin mukavalta ravintolaillalliselta, pitäisi sallia itselleen enemmän. Kenties söisin siis tänäänkin jotain hyvin paleotonta hyvää.

Onneksi on perjantai. Koko viikko on mennyt nakutellessa konetta ja juostessa ympäriinsä, eilen sain stressinikin jotenkin laukeamaan… shoppailulla. Minähän en tunnetusti shoppaile paljoa. Vaatekaupassa menen yleensä paniikkiin, viimeistään sovituskopissa alkaa niskaa pitkin valua kylmä hiki ja jokainen sovitettu vaate kinnaa jostain. Yleensä sopivan vaatteen löytämisen jälkeen on fiilis kuin kultamitalin seiväshypyssä voittaneella urheilijalla, eikä ostoksille mene uudelleen ennen kuin on pakko.

Saldona uusi Leijona-rannekello ja kolme settiä naurettavan halpoja mutta laadukkaita alusvaatteita. Kotiin tullessa mieletön väsymys ja nälkä, mutta ruoaksi hyvää lämmintä kanasalaattia (paista currymarinoidut kanansuikaleet pannulla ja kaada kuumana valmiiksitehdyn pähkinä-jäävuorisalaatti-tomaatti-juustopohjan päälle, sekoita ja nauti) ja mansikkarahkaa.

Viikonlopun ajattelin pyhittää hedonismille, tänään vanhojen tyttökavereiden kanssa mennään pitkästä aikaa baareilemaan Helsingin keskustaan ja huomenna on science fiction -bileet. Jospa sitä päätyisi kotiin onnellisessa humalan ja tanssinjälkeisyyden tilassa jälleen vailla toista piilolinssiä kikatellen.

Yleistä intoa sumentaa aika reippaasti se, että osallistumiseni cd-levyjen ostolakkoon lykkääntynee. Syy on nimeltään Rosenrot, Rammsteinin uusi levy, joka on aivan pakko saada. Siitä eteenpäin pystyn varmaan hyvin olemaan vuoden ilman uusia lättyjä. Bändin levy-yhtiön muistelemiseen/selvittämiseen meni kyllä hetki, muistelin että olisivat olleet Motor Musicilla ja ko. firman nettisivujen kautta kävikin ilmi että ainakin Reise Reise on julkaistu Universalilla. Hitto! Jospa yrittäisin saada sen käytettynä…

Rammstein tulee Ruisrockiin. Niin minäkin. Päivi soitti minulle ja kertoi varanneensa jo hotellihuoneen. Yhtäkkinen ihana kesätulvahdus täytti mielen kun alkoi miettiä festareita ja auringonpaistetta.

Kun viimein koko päivän juostuaan sai ruokaa mahaan (juusto-pähkinä-jauhelihakastiketta ja pehmeäksi öljyssä paistettua kaalia, jälkiruoaksi mustikkarahkaa) tuntui kuin koko päivän paino olisi viimein kaatunut niskaan. Vasta nyt tiedostin täydellä teholla, että huomiseksi on puurrettava valmiiksi englannin itsenäiset tehtävät, huomenna on englannin kuuntelu ja huomenna on luettava kokeeseen -torstaina olen kuitenkin ihan liian kännissä harjoitellakseni. Pannullinen italialaista ekspressoa ja läppäri, mitäpä sitä muutakaan tarvitsisi selvitäkseen.

Ostin tarjoustalosta uudet puikot ja lisää lankaa, ajattelin vältellä tehtäviä vielä muutaman tunnin kuuntelemalla musiikkia ja tekemällä käsitöitä. Tallinnan Viru-keskuksen musiikkiliikkeestä mukaani tarttui Metsatöllin uusi levy Hiiekoda, joka on aivan mainio uutuus kokoelmaani. Mukavaa kuulla ruotsin sijaan jotain ihan toista kieltä. Näköjään kategoria on “Estonian metal”, mutta itse kyllä pidän Metsatölliä enemmän uusfolkkina. Erilaisten soittimien käyttö ainakin taannoisella Suomen keikalla (Finntrollia lämmittelemässä Tavastialla) oli enemmän kuin vaikuttavaa ja vakuuttavaa.

Rekkalakanasta tuli hieno, siinä on merikrotti. Tulkaa toki torstaina katsomaan ja hakemaan karkkia!

Rammstein
Hartwall areena 24.11.

Arrrrrgh! Joka paikkaa kolottaa ja aivot eivät ole pysyä kallossa kun antaa ajatustensa noin joka toinen sekunti vaeltaa eiliseen musiikilliseen elämykseen. Melkein kyyneliä valui silmistä kun onnistuin kalastamaan itselleni huippuhyvän paikan permannolta ja näin koko lavashown läheltä.

Ilahdutti, että pyrotekniikkaa oli käytetty harkitummin, se myös siten iski paremmin. Flaken flambeeraus padassa oli mainio, samoin alun larppimainen taskulamppuretkue. Lihaveitseksi naamioitu mikrofoni Mein Teilissa kyllä nauratti ja lujaa. Ihastelimme joukolla vaatteita, lavasteita ja valaistusta, voi luoja että joku osaa.

Jokaisessa konsertissa on oltava yksi väkivaltainen riemuidiootti. Nyt herääkin kysymys, että miksi jokaisessa konsertissa se väkivaltainen riemuidiootti seisoo minun vieressäni hakkaamassa ja lyömässä minua? Järjestysmiehetkin vain hymistelivät sille jotain että “rauhoitupa nyt” ja meillä alkoi olla aika kuumat paikat. No, ensin Tero herrasmiehenä tarttui jannun käsiin, käännyin katsomaan taaksepäin juuri sopivasti nähdäkseni, kuinka yleisörintamaan tulee aukko, väki kääntyy katsomaan, Heikki tempaisee kundin kanveesiin lattialle ja huutaa perään “Reise reise!” Kun turvamiehet viimein poistivat öykkärin, ainakin lavan vasen puoli suli suosionosoituksiin.

Amerikaan oli tehty upea lavashow, johon kuului mm. yleisön päälle satavia punaisia, valkoisia ja sinisiä silkkipaperihiutaleita. Fiilis oli aivan käsinkosketeltava, kun tanssimme puhaltimien edessä ja kurotimme käsillä kohti päälle putoavia paperinpaloja… Kun Till henkäili mikrofoniin “Kitos Helsinki” tuntui jo aika euforiselta. Keikka kesti mielettömän kauan, ja jälkeenpäin oli sellainen olo kuin olisi hakattu levykoteloilla. Päässä vilistivät vain muistikuvat kitaroista ja naiseksi pukeutuneesta miehenpuolesta tanssimassa polskaa.

Voisin kyllä melkein sanoa jotain fanikrääsän hinnoittelupolitiikasta tai muista rahanahneista järjestelyistä, mutta a) suljen paljon mielummin silmäni ja b) monet tuollaiset tempaukset ovat usein levy-yhtiöstä ja managereista lähtöisin eivätkä suinkaan itse bändistä.

No, nyt on paita. Kolmen keikan vankkumattomalla kokemuksella pitää varmaan todeta, että tämä keikka oli selkeästi paras. Pisin setti ja hiotuin show, toisaalta Jäähallista on kyllä kulunut jo monta vuotta ja Provinssissa oltiin festariolosuhteissa. Myös sikäli tämä kokemus hakkaa Jäähallin keikan 6-0, että seuraavana aamuna ei ollut odottamassa psykologian koetta, eikä tarvinnut riidellä verisesti sen yhden pojan kanssa. Siinä missä Jäähallilta tultiin kotiin silmät kyynelissä niin Hartwall Areenalta slovareita hyräillen.

Und das Atmen fällt mir ach so schwer
Weh mir, oh weh
Und die Vögel singen nicht mehr

Ohne dich kann ich nicht sein
Ohne dich
Mit dir bin ich auch allein
Ohne dich
Ohne dich zähl ich die Stunden ohne dich
Mit dir stehen die Sekunden
Lohnen nicht ohne dich