Pornopolka

Tämä talo on tyhjempi nyt
kun et soittanut tai jos sen teit en kotona ollut

En mä tiedä mitä tapahtuu
joku sotkee tätä asuntoa
epäilen, että se on talonmiehen akka kai..
sil on avaimet kaikkiin näihin asuntoihin
Zen Cafe – Talo

Viime viikot ovat juosseet ohi antibioottikuurin, sairasloman ja vilkkaan työ-, opiskelu- ja yhdistyselämän merkeissä. Olen rustannut erilaisia puita (esimerkiksi binääripuita, B+ -puita ja AVL-puita) ja tutkinut solmujen sisaria ja appiukkoja ja enojakin. Olen myös vetänyt säännönmukaisesti 10-12-tuntisia päiviä, joiden jälkeen olen nukkunut liian vähän. Sanomattakin on selvää, että viikonloput ovat menneet nollatessa. Kun tietorakenteiden välikoe on ohi maanantaina, saatan poksauttaa kuohuviinipullon. Olen. Vaan. Niin. Väsynyt.

Väsymyksen välistä pilkottaa kuitenkin matkakuume. En ole aikoihin käynyt missään, jos parin viikon takaista visiittiä Tampereelle valvomaan järjestystä Tracon-tapahtumassa ei lasketa. Kyseinen reissu oli toki erinomainen, ei vähintään seuran vuoksi. En malta odottaa koska tapaan team brutalityn seuraavan kerran. Matkakuume kuitenkin kohdistuu tällä hetkellä akuutisti ulkomaihin, lueskelen äkkilähtöjen mainoksia ja huokailen. Pakko päästä hetkeksi pois. Jos ei pidemmälle, niin edes Tukholmaan. Matkaseuraa ei kuitenkaan toistaiseksi ole (vink vink).

Tracon-reissu alkoi lumimyrskystä selviämisellä. Paikoitellen ajokeli oli niin huono, että kaistatkaan eivät erottuneet. Huoltoasemakahvien voimalla kuitenkin jaksoimme Mansesteriin asti, jossa eksyimme matkalla Herwoodin metsiin. Pari tuntia unta kupoliin ja sitten aamuvirkkuna ilmoittautumaan palvelukseen Teknillisen yliopiston tiloihin. Oikeastaan tuntui todella mukavalta hypätä erilaiseen rooliin kuin tavallisesti, jv:n henkinen tila on oikeastaan olla skarppina perillä siitä mitä tapahtuu, tehdä nopeita päätöksiä ja havainnoida jatkuvasti. Suurin osa työstä kuitenkin käsittelee perus asiakaspalvelua, neuvotaan vessaan, välillä pyydetään tekemään tilaa käytäville tai viemään cosplay-asuun kuuluva melamiekka narikkaan. Olin myös ruuhka-aikaan päästämässä ihmisiä jonosta sisään, valvomassa muita ovia, kertomassa missä pitää jonottaa. Hyvä ettei mukana ollut askelmittaria, sillä suurimman osan aikaa sahasin eri talojen väliä tai olin muuten jalkeilla esim. ovella. Kävin myös puhumassa tunnin verran paneelikeskustelussa coninjärjestämisestä. Lopulta istuin melko turtana radiopuhelin korvalla seuraamassa päättäjäisseremonioita. Pääsimme lähtemään jatkosaunalle joskus viisitoista yli yhdeksän illalla, eli yli 12 tuntia saapumisemme jälkeen. Saunalla ilta venähti pitkäksi, suuntasimme yöpaikkaan joskus lähempänä neljää yöllä, perusteellista saunomista, 715-tilaston päivitystä ja erittäin huonoa huumoria sekä anekdootteja rikkaampina.

Lauantaina kiskoimme itsemme kohtuuajoissa ylös ja hurautimme Mansesterin keskustaan, josta poimimme pari sankaria kyytiin ja jatkoimme Radiokirppikselle. Välitoteamuksena sanottakoon, että jostain syystä vieraasta kaupungista löytää aina ensin ne yksisuuntaiset kadut, jotka estävät suoran reitin sinne mihin on menossa. Päädyimme kuitenkin kirppikselle, josta ostimme ihmeellistä tavaraa ja jonka kahviossa vietimme rennon sunnuntaisen kahvihetken pullineen ja kukkaposliinikuppeineen. Aiheutimme vielä pahennusta antikvariaatissa tutkimalla mm. käsityöjulkaisuja ennen kotimatkaa. Helsinkiin päästessä oli jo ikävä mansesteriläisiä, jotka moikattiin suunnilleen sanoilla nähdään viimeistään Ropeconissa. Mutta siihen on niin pitkä aika! Voi pandakarhu sentään!

Muita viimeaikaisia tekemisiä ovat olleet mm. lauantaiset kirpputorikäynnit sekä Deltaxin 30-vuotisbileet Sinebrykoffin huvilalla. Harvemmin on tanssiminen ollut niin kivaa ja seura niin hyvää! Juhovisajoukkueemme Vaaleanpunaiset verkkosukkahousut tuli kilpailussa toiseksi, vaikka Heikki ei muistanutkaan mikä oli Maraagian pääkaupunki. Neiti P:n shokeeraavasta glamourista olin hämmentynyt, onpa meistä kaverikuvakin. Kaikenkaikkiaan upeat bileet, jatkotkin olivat onnistuneet vesipiippuineen ja kotiin pääsi taksilla, jota ei tarvinnut itse maksaa.

Lähiaikojen suunnitelmiin kuuluu lähteä lauantai-illaksi sitsaamaan Otaniemeen ja sitä ennen käväistä WeeGee-talon museot läpi. Perjantaina pitäisi töiden lisäksi kokoustaa, sunnuntaina valmistautua tenttiin ja maanantaina käydä repimässä tiedot paperiin ja hiukset päästään. Ensi viikolla rentoudun, sen vannon.

Perjantai-iltana nukuin trendikkäästi univelat pois, lauantaina kävin Jäähallin kirppiksellä, hain ystäväpariskunnan ja mentiin ruokakaupan kautta Isnäsin huvilalle juhlimaan Joonaksen synttäreitä ja Ninon maastapakoa. Ruokalista oli hulppea, erityisesti iltayön juustohifistely aiheutti avointa kateutta ihmisissä ja monet lupasivat liittyä seuraavalla kerralla meidän ruokaosuuskuntaamme. Illan kruunasi saunominen ja ensimmäinen kylpyni ihmistenkeittoaltaassa. Yllä pikimusta taivas, ilmassa pakkasta, hiukset jäässä ja kroppa neljäkymmenasteisessa vedessä, kädessä tölkki kylmää tummaa portteria oli sanallasanoen parhautta. Luonnollisesti ystävien seura auttoi löysäämään erinäisten asioiden kiristämää pinnaa huomattavasti, puhumattakaan upeasta huvilasta. Jos pitäisi valita paikka, jossa viettäisi yksin loppuelämänsä, Isnäs olisi aika täydellinen.

Pysähtynyt sunnuntai, aamiaiseksi tuoreita croissantteja ja juustotarjottimen jäänteet. Suhailtiin takaisin sivistyksen pariin, melko pian kotiinpaluun jälkeen ymmärsin haluavani kaalilaatikkoa. Vietin siis hetken internetissä ja keksin foorumiavusteisesti, että voisin kerrankin kokeilla tehdä vegaanista ruokaa.

Vegaaninen kaalilaatikko

Aineet:

- 2 dl soijarouhetta
- 2 dl esikypsytettyjä ohrasuurimoita
- vajaa kilo kaalia
- kasvisliemikuutio
- siirappia
- kaura- tai soijamaitoa
- 2 sipulia
- Mausteena meiramia, valkosipulia, suolaa, pippuria ja mitä haluat

Pistä ohrat kiehumaan kasvisliemikuution kanssa reiluun litraan vettä, anna kiehua vartti, lisää kaali, vahdi ettei homma pala pohjaan, anna kiehua kymmenen minuuttia, lisää sipuli, soijarouhe ja mausteet, ota kattila pois levyltä. Sotke mössöä kauhalla, maista mausteiden määrä. Suosittelen hieman ylimaustettua. Kun soijarouhe on turvonnut hetken, lado mössö voideltuun uunivuokaan. Kaada päälle maitoa n. 2 desiä, kaada päälle siirappia n. puoli desiä. Laita uuniin tunniksi 170 asteeseen ja nauti puolukkahillon kanssa. Alkuperäinen kaalilaatikon ohje.

Tuomio: ihan törkeän hyvää. Jos mössöä olisi maustanut vielä enemmän ja ehkä korvannut maidon kermalla, olisi saattanut olla vielä parempaa. Koska minulla on nyt jäljellä sekä soijarouhetta että -maitoa, varmaankin kokeilut jatkuvat.

Perinteisesti olemme viettäneet joulua äidin sukulaisten luona. Jouluperinne on ilmeisesti alkanut jo äidin isovanhempien aikana, äiti itse on viettänyt sukujoulua lähes jokaisena elämänsä vuonna, eikä minultakaan puutu saldosta nyt vieläkään kuin kolme juhlaa. Kun olin pienempi, kokoontui äidin enon perheen luokse aatoksi noin suunnilleen koko tunnettu suku ja loput joulupyhät syötiin äidin tätien luona. Jossain vaiheessa perheelliset rupesivat viettämään jouluja enemmän keskenään ja perinne kuihtui, kuitenkin äidin serkun eli kummitätini perheen luona olemme silti juhlineet. Isän suku ei pidä samalla tavalla yhtä, eivätkä serkut ole minulle likimainkaan niin läheisiä kuin suuri liuta pikkuserkkujani. Siksi tämä joulu hieman jännittikin, kun olemme viimeksi viettäneet aattoa ydinperheen kesken ollessani alle kolmevuotias. Kuitenkin kaikki on sujunut rauhallisesti ja hyvin, pääasia eli ruoka ja italialaiset suklaakonvehdit ovat olleet kunnossa ja kaikenkaikkiaan tunnelma on ollut erittäin leppoisa. Vanhukset menivät jo nukkumaan, itse valvon vielä elokuvan, mainitun konvehtirasian ja viinipullon kanssa. Isä soitti viime viikolla kysyäkseen mitä tahdon joululahjaksi, pyysin proosallisesti talven 2009 muumimukia ja tankillista bensaa. Äiti oli vielä ostanut minulle mustan pääkallokuvioidun kylpyankan, toivon että ensi vuonna saan kylpyammeen.

Hiljalleen pitäisi myös lyödä uudenvuoden suunnitelmat lukkoon. Kutsu on käynyt todella moniin juhliin ja ajattelin tällä kertaa olla rohkea, rikkoa totutun kaavan ja mennä johonkin, missä en ennen ole käynyt. Tämä vuosi on ollut jotenkin tavallistakin kiireisempi (ja ne jotka minut tuntevat todellakin tietävät miten kiireistä minulla normaalisti on), kuitenkin monelta kannalta vuosi on ollut myös antoisampi kuin ehkä mikään aiemmista. Olen löytänyt itsestäni todella paljon uutta, sekä henkilökohtaisessa että ammatillisessa mielessä ja sikäli täyttänyt toiveeni, että olen tavannut myös paljon uusia ihmisiä, joista on osasta tullut minulle myös todella tärkeitä. Vaikeinta on ehkä ollut kun on harrastusten, opiskelun ja työn takia ollut ajoittain niin uupunut, ettei energiaa ole riittänyt muille tärkeille asioille elämässä, kuten siivoamiselle tai kirjoittamiselle. Ensi vuonna toivoakseni puolikuolleiden runoilijoiden seura elvyttää näivettynyttä kulttuurielämän osa-aluetta, käyn viimeinkin oopperassa ja yritän vapautua muutamista havaituista tunnelukoista. Ehkä voisin tehdä taas klassikkouudenvuodenlupaukseni ja katsoa toteutuisiko se viimein? Pasilan sanoin ainakin annan itselleni luvan uskaltaa taas.

Ylipäätään viime viikkoina on eletty haikeita ja ihania aikoja. Tuntuu siltä, kuin sisälläni olevissa talvisissa laaksoissa vihuri puhaltaisi lumipilviä pitkin vuorten seinämiä. Ja välillä siltä, että joku on kietonut aivoni pehmeään hallaharsoon, tarkoituksena ilmeisesti olla jäädyttämättä niitä kuin yöpakkaset mansikoita, mutta käytännössä kaikki terävät kulmat ovat muuttuneet enemmän tai vähemmän turvallisiksi. Ylipäätään kaikki on siis enemmän tai vähemmän hyvin.

Polyteknikkojen kuoron joulukonsertti pidettiin maanantaina tupaten täynnä olevassa Johanneksen kirkossa, joka näytti suorastaan majesteettiselta seistessään juhlavalaistuksessa vasten pimeää taivasta. Teekkarit myös lauloivat kauniisti kuin enkelit ja olin aika iloinen siitä, että vein vanhempani konserttia kuuntelemaan. Töissä juotiin jouluglögiä jo perjantaina, muuten jätin väliin melkein kaikki tämän vuoden pikkujoulut kun jaksaminen alkaa tässä vaiheessa vuotta olla melko vähissä, mutta onneksi töihin ei palata ennen ensi vuotta ja väliin jäävän ajan voi käyttää käsitöihin ja lööbaamiseen. Ne, jotka tuntevat minut voivat myös halutessaan liittyä seuraan, kun pelaamme konsolipelejä Singstar ja Guitar Hero lauantaina 27.12.

Onnistumisen kokemukset vaikuttavat opintomotivaatioon mukavasti. Kävin erillistenttimässä yhden kurssin, stressasin kun en saanut kunnolla luettua, mutta tentistäpä napsahti tietojenkäsittelyurani ensimmäinen oikea vitonen. Se aiempi vitonen oli tietokone lyömävälineenä -kurssista, joten sitä ei varsinaisesti lasketa… Ei tilanne sittenkään ole ehkä niin toivoton kuin olen pahimpina hetkinä pelännyt.

Nyt elän hiljaiseloa, käyn puolipäiväisenä töissä ja yritän palautua kevään, kesän ja syksyn suorittamisesta. Keväällä tiedossa on monta kurssia ja paljon stressiä, mutta akkujen lataamisen luulisi helpottavan. Olen nukkunut niin monta tuntia vuorokaudessa, että alan olla huolissani. Ehkä se on tämä pilkkopimeä, joka pääni kanssa temppuilee.

Pelastin huuto.netistä itselleni uuden iPodin sen vanhan rikkoutuneen tilalle. Entisen soittimen nimi oli Pimentotonttu, uuden nimesin teemaa mukaellen Hobgobliniksi. Tilaa on 10 gigaa enemmän kuin vanhassa (joka ei ollut lähellekään täynnä), joten aloitin uudelleen ikuisuusprojektini cd-levyjen rippaamisen ämpäreiksi. Olen nimittäin ajatellut hankkiutua eroon ainakin puolesta levyistäni, ne vievät ihan älyttömästi tilaa enkä varsinaisesti ole käyttänyt levyjä mediana muualla kuin autossa, jonne kuitenkin poltan erikseen levyt. Joulun jälkeen voisin ehkä ostaa jonkin FM-lähettimen iPodiin, niin pääsisin eroon autolevyistä. Kyllästyin myös jatkuvasti korvista putoaviin kuulokkeisiin ja veivasin korttia saadakseni Skullcandyn Ink’d Smokin’ Buds -kuulokkeet. Investoin 20 euroa, kuulokkeet ovat vaaleanpunaiset ja menevät korvakäytävään, joten pysyvät hämmästyttävän hyvin paikoillaan. Myös äänenlaatu on ainakin edellisiin Sonyn kuulokkeisiin verrattuna huomattavan hyvä, joten en voi valittaa.

Itsenäisyyspäivää vietin perinteikkäästi linnan vastaanotolla kavereiden luona. Sain lukuisia kohteliaisuuksia kiharoistani -todella hyvän kihartimen ansiota- ja katsellessani linnan juhlia väänsin neulakinnassukkia ja koetin simultaanioppia Petralta kantapääntekoa puikoilla. Hyvää seuraa, hyvää ruokaa ja leppoisa tunnelma, mitä sitä enempää voi enää juhliltaan toivoa? Aamulla jäin täydellisesti suustani kiinni Karon kanssa pariksi tunniksi ennen siirtymistäni vanhempainkotiin, jossa askarreltiin yömyöhään ja tavattiin sukulaisia. Kaikenkaikkiaan onnistunut viikonloppu. Saimme myös kavereiden kanssa sovituksi ensi viikonlopulle reissun Lohjan menneen ajan markkinoille, jonne säntään pikkuserkun yo-juhlista. Pelkään ostavani markkinoilta lankaa tai kankaita, kesän jäljiltä 8 metriä pellavaa ja noin kymmenen tuhatta kiloa villalankaa tuijottavat minua jo nyt hyllystä syyttävästi. Jospa siis ottaisin itseäni niskasta kiinni ja pyöräyttäisin valmiiksi nuo otsikossakin mainitut neulakinnassukat, jotka aloitin toukokuussa eräänä aurinkoisena päivänä Villa Hynnisen terassilla Isnäsissä.

Altparty-tapahtumalla oli todella kivat kaatajaiset sinä päivänä, kun pk-seudulla alkoi sataa lunta. Viikonlopun edetessä lumisade muuttui hirmuisaksi lumimyrskyksi ja kiitin onneani siitä, ettei tarvinnut taapertaa Espoon perukoilta julkisilla kotiin. Viikonlopun jäljiltä olen ollut paitsi flunssainen myös seinille hymyilevä. Yön vitsien taso oli todella lähellä nostalgisimpia posse-hetkiä joskus n. viisi vuotta sitten ja Singstar-duetot olisivat sulattaneet kenet tahansa.

Myöhemmin kävi ilmi minun kärsivän keväisestä muistinmenetyksestä liittyen Helsinginkadun approon. Lupailin samassa yhteydessä opiskelukavereille lähteväni helmikuussa haalaripelleilemään Tampereelle MM-kyykkään. Viime kerrasta haalareissa onkin vierähtänyt jo jonkin aikaa, jospa saisi otettua itseään niskasta kiinni ja edes ommeltua pari kertynyttä haalarimerkkiä.

Noin muuten olen tänään, parin päivän nukkumisen jälkeen, ollut aikaansaava. On pesty pyykkiä ja astioita ja valmistettu ruokaa.  Sekä katseltu lol-kissojen kuvia Icanhascheezburgerista. Happy caturday. Kohta pitäisi laittaa ripsiväriä ja lähteä tämän vuoden ensimmäisiin pikkujouluihin toiselle puolelle Pasilaa.

iPod hajosi männäviikolla ja olen yrittänyt katsella uutta. Laite raukka siis päätti nelivuotisen vaelluksensa maan päällä. On huomattavan ankeaa matkustaa julkisilla liikennevälineillä ilman poppikonetta.

Näin alkavan talven kunniaksi julkaisen taas listan asioista, jotka on parhaudesta tehty.

Juoma
Twiningsin Passionfruit, mango & melon, maustettu musta pussitee. Jo pelkkä tuoksu on pehmeän hedelmäinen ja maku vertaansa vailla. Aamupala voi olla muuten hyvin askeettinen, kunhan siihen kuuluu valtava mukillinen hyväntuoksuista teetä. Myös Nordqvistin Sole Rooibos-tee, maustettua rooibosta, on kaikkien lukemattomien positiivisten terveysvaikutusten lisäksi valtavan hyvää.

Hajuvesi
Calvin Kleinin Eternity moment. Kepeä, elämäniloinen, hieman vaaleanpunainen, muttei missään nimessä äitelä naisten parfyymi. Aiemmin en ole käyttänyt muutamaa kertaa pidempään mitään tuoksua, mutta ilmeisesti löysin viimein omani. Toinen pullo on jo puolessa ja ostan ehdottomasti seuraavan. Myös nimi viehättää. Tämän talven toinen suosikki on DKNY:n Be Delicious Green, joka on omenantuoksuista hajuvettä omenanmuotoisessa pullossa.

Kirjailija
Kun olin keuhkoputkentulehduksen takia miltei viikon vuoteen-tai siis sohvanomana, luin mielettömän pinon Leena Lehtolaisen dekkareita. Naisenergiaa, perhe-elämää, vaaroja ja jännitystä, kirjoitettu asenteella. Pesee remekset ja soininvaarat mennen tullen! Älkää tosin katsoko Lehtolaisen Maria Kallio -dekkareiden pohjalta tehtyä tv-sarjaa, Minna Haapkylän apaattisuus ko. roolissa saa ihmisen vain kiukkuiseksi.

Vaatteet
Feelmaxin iloisenraidalliset varvassukat piristävät päivän kuin päivän. Ainoa haittapuoli on, että aamuisin niiden jalkaan kiskominen kestää hetken normisukkia pidempään.

Muut
– Postikortit. Pitkin kesää olen saanut reissaavilta ystäviltä kortteja niin Seinäjoelta kuin Pariisistakin ja jokainen niistä on jaksanut lämmittää. Japanista tuli yksi ihan ääriään myöten täyteen kirjoitettu, jokaisesta sanasta paistoi läpi se, että minua oli matkalla ajateltu. Postikortti on hyvin konkreettinen minä ajattelen sinua -viesti, harmi vaan että olen itse melko laiska kortinrustaaja, enkä koskaan muista ihmisten osoitteita. Uudenvuodenlupauksen paikka?
-Peltirasiat. Työkaverini Joonas lahjoitti minulle maailman suloisimmat pienet amerikkalaiset peltiaskit, joista toisessa on ollut kanelipurukumia ja toisessa suun raikastavia pastilleja, sokerina pohjalla minttupastilleja oli vielä jäljellä! Helsingin eläinsuojeluyhdistyksen kirpputorilta löysin myös 50- tai 60-lukuiset Pauligin kahvirasiat ja Vallilan makasiinien kirpputorilta My Little Pony-kuvioisen purnukan.

Kaamosmasennuksen lievittämiskeinot
Kaamosmasennusta voi lievittää parhaiten nukkumalla enemmän, tapaamalla paljon ystäviä ja suunnittelemalla etukäteen kaikkea kivaa mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Ensin otetaan isot kupit mielijuomaa, sitten tehdään lyhyen tähtäimen suunnitelmat (mihin mennään jatkoille, kenellä on bileet ensi viikonloppuna) ja niistä siirrytään kauaskantoisempiin yhteisiin päätöksiin (ensi kesän festarit Provinssirock, lähdetäänkö Wackeniin, leikitäänkö viikonloppuviikinkiä Skånessa, tehdäänkö mökkireissu ja jos, niin kenen mökille). Tämän yhteydessä voi myös katsella valokuvia menneistä ilon päivistä.

Olen havainnut myös, että vitamiinien ja kalaöljykapselien syömisellä sekä aamuisin sarastuslampun valoon heräämisellä on ollut positiivisia antikaamosvaikutuksia. Sarastuslamppu oli ns. hävyttömän kallis, mutta helpottaa aamuherätyksiä ja on ihan veikeä vekotin radioineen, moneen vuoteen tätä ennen ei minulla radiota ole ollutkaan muualla kuin autossa.

Joskus onni on todella pienistä asioista kiinni. Tavattuani maanantaina kaupungilla sattumalta Tyson päädyimme meille kokkaamaan aivan taivaallisen makuista tuoretomaatti-feta-pesto-integraalipastaa ja juttelemaan jääkaappien suunnittelusta sekä oikeastaan ihan kaikesta muustakin.

Puhdasta onnea ja parhautta olivat myös viime lauantaiset Vihdin Vuosisatamarkkinat, äidin ja Pirjon tekemät silakkapihvit ja synttärijuhlat Oinasjoella. Kiitos Vihdin markkinoiden minulla on nyt viimein unelmieni jakkara. Saltvikissä nimittäin avoimesti kadehdin Karon jakkaraa, sillä vuosi vuodelta pidän vähemmän ja vähemmän istumisesta maassa taljan kanssa. Kerrottuani Karolle ylpeänä liittyneeni nyt jakkarakerhoon, Karo kätteli minua ja sanoi “tätä päätöstä et tule katumaan!” Aion koeajaa jakkaran tänään Glimsin markkinoilla.

Otin itseäni niskasta kiinni eilen ja nyt minulla on jälleen voimassaoleva opiskelijakortti. En kuitenkaan ole vieläkään ilmoittautunut yhdellekään kurssille, pitäisi vielä tämän viikonlopun aikana keksiä mitä sitä nyt tekisikään. Suunnasta jos toisesta tulee painetta tehdä pitkän tähtäimen suunnitelmia, vaikken haluaisi. Joskin ehkä sitä ihminen toisella kerralla osaisi ottaa vähän vähemmän stressiä?

Syksy tuoksuu jo ilmassa ja peilaa kuvaansa vesilätäköistä. Mihin katosi kesä? Joskin omenista notkuvat puut, villasukat ja kaulaliinat ovat olleet mielestäni aina puoleensavetäviä.

Viikonloppuna käristin itseni kirkkaanpunaiseksi Villa Hynnisessä, hassuttelin kavereiden kanssa, kävin melontaretkellä kanootilla ja kaikenkaikkiaan vietin rentouttavahkoa kesäelämää. Etukäteen olin onnistunut erään keskustelun seurauksena kehittämään ahdistusta, mutta lopulta kaikenkaikkiaan oli oikein kivaa. Ehkä kuitenkin kaksi päivää sosiaalisuutta olisi riittänyt, nyt alkuviikosta on nimittäin ollut melko väsähtänyt olo ja olenkin ollut melkolailla omissa oloissani, töitä lukuunottamatta tietenkin.

Heidi kantoi patjansa olohuoneeseen. Veikkaan katolla juotavan kesällä vielä aika paljon. Seppiksen ja Heidin kanssa yhtenä perjantaina katselimme auringonnousua ja fiilistelimme, ei yhtään haittaisi vaikka niin tapahtuisi vielä monta kertaa. Olen ollut nyt kevään aikana vähän ahdistunut tähän yhteiselämään, monesti nimittäin minulla on ollut tarve olla ihan yksin ajatusteni kanssa. Nyt sekään ei enää ole niin ylikorostunut ongelma, voin aina kiivetä katolle. On jotenkin rauhoittavaa olla korkealla ja katsella muiden talojen kattojen ylitse.

Sain yhtäkkiä kimmokkeen kaivaa hyllystä Metallicaa ja viettää laatuaikaa nostalgian parissa. En voi kuin myöntää joidenkin tiettyjen osioiden iskevän edelleen, yhtä kipeästi kuin ennenkin.

Lay beside me
Under wicked skies
Through black of day
Dark of night
We share this pair of lives
The door cracks open
But there's no sun shining through
Black heart scarring darker still
But there's no sun shining through

Ulkona paistaa aurinko ja silti istun edelleen toimistossa, jossa ilmastointilaite puhaltaa kylmyyttä suoraan niskaan. Viimeiset viikot töissä ovat olleet sanallasanoen hektisiä, sen lisäksi olen ollut vapusta asti kipeänä. Antibioottikuuri loppuu tänään, viimeinkin.

Olen ehtinyt tällä välin juhlia syntymäpäiviäni ja tupaantuliaisiani, syötin vieraille kymmenen kiloa lihaa ja grillailimme pihalla kunnes oli niin pimeää, ettei enää nähnyt mitään. Olin kutsunut paljon ihmisiä, suuret kiitokset kaikille tulleille (erityiskiitokset Nabaztagin tuoneille)! Ne jotka eivät päässeet paikalle voisivat mielihyvin nyt kesän tai miksei syksynkin aikana kutsua itsensä kylään katsomaan asuntoa ja syömään vaikka jäätelöä. Kaikenkaikkiaan kemut olivat aivan äärettömän hauskat, joskin sunnuntai-iltapäivänä alkoi yksinäisyys hieman vaivata. Mutta niin kai tapahtuu yleensä aina kaiken sosiaalisen kivan päättyessä yllättäin?

Sitä ennen vappu oli aivan loistava, en keksi enää mitään parannettavaa konseptiin. Ensin grillasimme Katajanokalla, siirryimme kotibileisiin, nukahdimme aikaisin ja lähdimme aamulla Ullanlinnanmäelle piknikille. Siellä oli koko Kaivari mustanaan ihmisiä, meillä oli hyvät eväät, aurinko paistoi todella lämpimästi ja juteltavaa riitti. Seura oli myös erinomaista!

Töissä olen tavannut asiakkaita, ollut tukka putkella ja asennellut uutta konetta käyttökuntoon. Hyppäys tähän valtavaan MacBook Prohon ja Leopardi-versioon OSX:stä on merkittävä. Sain myös uuden puhelimen, joka on niin hieno, että se todennäköisesti digitaalisten juttujen ohella paistaa vohveleita, mittaa ruumiinlämmön ja tiskaa astiat. Innostuin myös yhtenä yönä harjoittelemaan puhelimen teemojen tekemistä, todella hauskaa mutta aikaavievää hommaa!

Suutarin lapsilla ei usein ole kenkiä, niinpä oma nettisaittinikin on jäänyt melkoisen vähälle huomiolle. Blogiakaan en ole yksinkertaisesti tätä ennen ehtinyt päivittämään pitkiin pitkiin aikoihin. Haaveilen omasta ajasta, jonka voisin käyttää Photoshopin profeettaa ja CSS:n senaattoria leikkiäkseni, jotta saisin viimeinkin uutta ilmettä jo pitkään samalta näyttäneille sivuilleni. Alkuperäinen ideani oli ottaa oma saittini ensimmäiseksi Midgard-projektikseni, mutta kun toimenkuvaani töissä tuli yllättäviä muutoksia (aka. minut ylennettiin toisiin tehtäviin), ei Midgardin asennuksen ja konfiguraation opettelulle ole jäänyt yhtään aikaa. Mutta ei se mitään, vuodenvaihteeseen mennessä toivon osaavani jo jotain. Olen nimittäin päättänyt, että oma saittini menee seuraavan leiskapäivityksen yhteydessä julkaisujärjestelmän päälle ja tuntuisi jotenkin tyhmältä olla käyttämättä ns. omaa järjestelmää.

Suurimman osan hyvin vähäisestä henkilökohtaisesta elämästäni syö tapahtuma nimeltä Ropecon. Olen kuitenkin onnellinen, että juuri nyt tilanne sen osalta on melko stabiili, uusi nettisaitti on menossa julki piakkoin, työvoiman rekrytointi on saatu alkamaan, graafisen ilmeen suunnittelu on loppusuoralla, ohjelmaa pukkaa ovista ja ikkunoista – ja nyt on vasta toukokuu! Hieno tiimi meillä on, en voi kuin kiittää onneani!

Oheisesta kuvasta, jonka nappasin juuri äsken uuden koneen integroidulla kameralla, voitte huomata miten hiukseni ovat kasvaneet sitten rastojen poisoton, en oikeastaan enää muista minulla niitä olleenkaan. Pisimmät hiukset yltävät jo reeeilusti olkapäille ja lyhyimmät ovat saavuttaneet polkkamitan. Huomioikaa myös tällä viikolla ihan itse askartelemani kirkkaanpunaiset d20-noppakorvakorut!

Paraikaa juttelen työpaikan Nabaztag-kaniinille. Onpa hassua olla yksin paikalla, kun on niin hiljaista. Kunhan koneeni kovalevy kopioituu Time Capsule Diskille, jätän hetkeksi toimiston oman onnensa nojaan ja lähden viettämään viikonloppua kaverin valmistujaisten, 80-vuotispäivien ja jonkin verran töidenkin merkeissä.

Long time no ABC. Pieni kertaus siitä mitä on tapahtunut.

- Olen tehnyt töitä.
- Olen yrittänyt epätoivoisesti opiskella ja hyväksynyt hiljaisesti muutaman kurssin jäävän kesken ja myöhemmälle.
- Tietokantasovelluksen harjoitustyö meni läpi. Olenko jo sanonut vihaavani harjoitustyökursseja? No nyt sanon.
- Selvitimme mittavan Ropecon-kriisin. En tiedä mihin joutuisin ilman Niksua. Itkeä vetistelin jo kahvikuppiin javalabraa ja kurjaa elämää, niin Niksupa taputti selkään sekä lohdutti ja tajusin etteivät asiat ehkä niin huonosti olekaan. Ylipäätään tämänkokoisen projektin vetämisen kannalta on ihan pakko olla joku toinen, jonka kanssa voi jakaa vetovastuuta ja ylipäätään edes puhua. Meillä on ollut todella hienoja spontaaneja aivoriihiä, kun ollaan ihmetelty eri juttuja ja keksitty kaikkea jännää. Plus kiitos Niksun ja duomvitreffien olen löytänyt Cafe Ateneumin kasvisruoasta koostuvan lounasbuffetin! Mitä ihanaa ruokaa! Ruoasta puheenollen, käytiin muutama viikko takaperin duuniporukalla katsomassa Porco Rosso elokuvissa ja syömässä italialaisessa ravintolassa nimeltä Zio Pepe, erityiskehut ravintolan omatekoiselle ananassorbetille. Menen takuulla uudestaan.

Viime viikolla kävin leffassa katsomassa Sweeney Toddin, Johnny Depp oli varsin yllätyksettömästi erittäin komea ja Helena Bonham-Carter ihan elementissään hutsahtavan piirakkakaupan tädin roolissaan. Leffan juoni oli kyllä ihan vinksahtanut satu, järkytyin hieman siitä kun Sweeney heitti Mrs. Lovettin valtavaan piirakkauuniin, eivätkä jälkeenpäin näkemäni painajaiset siis olleet ihme. Teatterissa menisi muitakin kivoja eläviä kuvia, jos vain saisi revittyä jostain aikaa niiden katseluun.

Olen kolunnut kirpputoreja niin yksin kuin Sonjankin kanssa ja saalistanut mm. Malibu Barbien vuodelta 1971 sekä sydänkuvioisia peltipurkkeja. Alun perin minun ja Sonjan piti mennä sunnuntaina myymään, mutta kun pöydät oli loppuunvarattu mentiinkin vain ostoksille. Sen jälkeen tehtiin Tatun kanssa hämmentävää -kuulemma thaimaalaista- perinneruokaa spam-sushia (!!!) eli teriyaki-kastikkeessa ja sokerissa paistettua nötköttiä käärittynä sushiriisiin ja norilevyyn. “Mielenkiintoisesta” konseptistaan huolimatta ruoka oli ihan huomattavan hyvää. Vaihdettiin Tatu Perttuun, jolle etsittiin asuntoja ostettavaksi Oikotieltä ja ylipuhuttiin sitä lähtemään kanssamme Tallinnaan kissanhakumatkalle. Sonjan ja Tatun kissa Bitti on nimittäin alun perin Virosta kotoisin ja yllättäen olivat Rekku Rescuet löytäneet Bitin veljen sieltä myös, se on nyt Tallinnassa kotihoidossa. Minun ja Sonjan mielestä oli ihan maailman paras idea lähteä Tallinnaan, Perttu saa kissan ja me tytöt päästään Day Spahan mutahoitoon. Yllättäen Perttu ei kauheasti lämmennyt, mutta asuntonäytön meidän valkkaamaan kämppään se kyllä lupasi buukata. Pieniä askelia…

Oma kissanhankintani edistyy siten, että silmät ja korvat ovat jatkuvasti avoinna. Haasteita tuo vaatimukseni sukupuolesta (tyttö) ja ulkonäöstä (norjalainen metsäkissa). Aitoa rotukissaa en luonnollisesti ole hankkimassa, kun ei minua näyttelyissäkäyttäminen kiinnosta ollenkaan. Äiti ehti jo hermostua puhelimessa ja väitti noin kärjistetysti, että käsissäni kissa kuolisi nälkään, se olisi aina heillä hoidossa, enkä minä ikinä kotona. Kiitin luottamuksesta ainoaa tytärtään kohtaan ja yritin perustella, että ikäisilläni ihmisillä on helposti leikki-ikäisiä lapsia, joten olisi onnellinen siitä että hankin vain kissan. Luulen että voisin soittaa aprillipäivän puhelun huomenna ja sanoa “en otakaan kissaa, olen raskaana ja laskettu aika on marraskuussa!!“, annan sen haukkoa henkeään jonkin aikaa ja sitten kysyn, joko se siunaa kissan. Olen yrittänyt puhua niitä jo ties kuinka kauan ottamaan maalle uutta kissaa sen rakastetun ja edesmenneen tilalle, mutta jostain syystä suhtautuvat ideaan nihkeästi. Ollaan äidin kanssa niin samanlaisia, että parhaimpina päivinä puhalletaan täydellisesti yhteen hiileen ja silloin kun ollaan eri mieltä runnotaan palikkatestissä tehokkaasti neliönmallista palaa kolmionmuotoiseen reikään.

Värjäsin tukan toffeenväriseksi Eevan avustuksella eilen, käytiin porukalla saunassa ja katsottiin leffaa kunnes nukahdin sohvalle. Luin salaa nuorten keskustelupalstaa netissä, neuvoivat syömään biotiinia kun kasvattaa hiuksiaan, joten hankin 330 tablettia mainittua tavaraa. Raportoin myöhemmin lähteekö tukka nopeaan kasvuun, vai oliko kaikki huijausta. Tänään ehdin jo kirjoittaa javalabran määrittelydokkarin aamukuudelta ja käydä hammaslääkärissä porattavana, nyt nyyhkin poski puuduksissa. Olen myös onnistunut kehittämään jostakin erittäin ilkeän yskän, jota yritän hoitaa Medipektin yskänlääketableteilla. Kun lisätään mukaan vielä hormonit, monivitamiinit ja kalaöljykapselit voisin varmaan samalla siirtyä kokonaan pilleripohjaiseen ruokavalioon.

Tänään on vuorossa ensimmäinen awif (a week in Finland) -ohjelma, johon pääsen ottamaan osaa. Sarjakuvajulkkareissa on luvattu kuohuviiniä. Suosittelen osallistumaan awifiin, vaikkei Solmukohtaan varsinaisesti tulisikaan, varsinkin jos ulkomaalaiset roolipelaajat/larppaajat kiinnostavat. Koko viikko on enemmän tai vähemmän pyhitetty solmukohtailulle ja perjantaina suuntaan sitten nenäni kohti kokoushotelli Kiljavanrantaa. Toivottavasti saan kaiken tarpeellisen hoidettua siihen mennessä, muka pitäisi jossain luennoilla ja töissä ja kokouksissa käydä. Pelkään myös maksani puolesta, raukkaparka on jäänyt keväällä ihan liian vähälle treenille, sen huomasi jo perjantaisella opiskelijamaisella iltapäiväkaljalla Puten ja Einarin kanssa, olin kahden tuopin jälkeen oikeasti nousuhumalassa.